Please remember that the essays below
portray a long and arduous Journey of Discovery, not set-in-stone
opinions or even 'knowledge' - I reserve the right to change my opinions
as much and as often as need be, provided there is sufficient evidence or
intuition for
such changes. In short, I reserve the right to personal development and
growth.
On apokatastásis, Dante and
1812
The ̉αποκαταστάσις-teaching (apokatastásis
= 'putting all things standing as they once were', i.e. restoration, restitution) of the Alexandrian Church father Origen (Adamantius) (184/5-253/4),
one of the greatest and most original geniuses of the Church and perhaps
one of Her most prolific writers, has remained a hot potato until today! En
bref, the teaching contends that because of God’s eminent qualities as
Supreme Teacher and His immeasurable Grace during aeons of time, all
creatures will gently but firmly be brought to a sweet surrender to His good
will and in the end, 'all manner of things will be well with all',
to freely paraphrase Julian of Norwich (c. 1342 - after 1416). This includes even the Devil himself. Later
(')saints(') of the Church,
for example Jean Calvin and C.S.Lewis - to note a couple disparagingly
different and perhaps not unambiguously saintly from the Vatican's or
the Phanar's point of view... - amply concede that the doctrine of eternal Hell is so
abhorrent that it can only be believed in on the basis of Scriptural
teaching alone; the natural pity of human beings or our sense of fairness
cannot possibly swallow it. Yet, Origen, a firm believer in the
pre-existence of all souls, argues that since the intelligences (≈ souls) have spent aeons
of time with God before their descent to earth, they have such an
indelibly sweet taste-memory of that Presence and also because God has
immeasurable time and methods to His disposal, He will finally bring all
creatures around to repentance and His ways - 'To know Me is to Love
Me', He says; Hell is thus ‘only’ an instrument of Divine paedagogics.
Even though all souls have pre-existed aoens with God
and have beheld His Beauty and enjoyed His Love, all
except One became bored with this activity and fell into three categories
depending on the state of their boredom; those least depraved became angels,
the next category became material and thus human and the most fallen of all became demons.
God in His foreknowledge and Love has allowed all souls to freely go their way
- only to bring
them back to Heaven by the One unfallen soul, that is Christ, God's
Eternal Wisdom and Logos.
Thus, even though respecting the free choice of souls, God's Love
will finally conquer all and in the End, all will be Well, a creature is simply unable to escape from the Divine Lover because
of the True Origin and True Destiny of the souls: to be Loved Forever.
As appealing as this view steeped in Platonism
(?) was
in some parts of the Eastern Mediterranean of the time - and perhaps still is in some
circles of Modernity's Luuuuv-conquers-all attitude - it was later condemned as heretical first by a local
church council in Constantinople in 543 and then by the Fifth Ecumenical Council, in the selfsame
city, ten years later (the anathemas do however not appear in the
official protocol and they specifically deal with the Platonism of the
teaching). The free-flying speculation of Origen must be seen as an expression of the tentativeness and inconclusiveness
of ecclesiastical thinking in these times (and anyone allegedly -
although this was said by some of his detractors -
self-castrated is perhaps lenient to a more Platonic point of view on
these things...), but such freedom was not
allowed later as the new religion was needed as a stabilizing underpinning of the
Byzantine state and so high-flying ideas by (')intellectual(') monks who had
all the time in the world to speculate on 'useless' things was not the sort of porridge that
the
general public needed it was felt in Constantinople, where the tiresome
monks were a constant nuisance, both in the City and all around the Empire,
the Southern shore of the Sea of Marmara alone having 58 monasteries in
the 590s (Annala 31.10.2012). Also, before the beginning of the 4th
century, the Church was forced to be underground during much of Her
existence and more complicated issues could not be considered in
ecclesiastical plenum. However, the later condemnation of the thinking of Origen
as heretical must not be seen as so radical as it may first
appear; rather it was a sort of measure by the Church to say that
‘that path of thinking we have gone through already and it did not lead
to any good so on pains of going astray please don’t go there’, rather as a wholesale
condemnation of Origen as such, although his tendency as an outright
genius to 'dangerous' speculation based on Platonism had to be officially condemned; only the very wise were allowed to
trample such dangerous paths once again - what was privately thought and
mystically experienced in monasteries was thus an entirely different matter,
thus, what was officially forbidden could be somehow, somewhere, as it
were tacitly
discussed and practiced; the circulation of and old and new souls, the
quality of the resurrection, the reality and eternity of Hell and other
such dangerous teachings that were likely to cause upheaval in the
general public. The spirit of Origen was never quite
buried and his ideas were picked up time and again, for example in the Renaissance by Pico della
Mirandola.
The Ecumenical Council practically forbade the speculation on whether souls are old or
new, but the categorical
inevitability of our choices and their eternal consequences was strongly stressed,
thus, a sort of moral vertebrae was inserted in the Byzantine state (the
Emperor presided the proceedings, or at least his shadow was felt very
strongly in the Imperial Capital), constantly in inner turmoil and with
Barbarian threats from the outside. There was no time for speculative
luxuries, as Kierkegaard would have said. ;-) The Church leaned towards a
view that souls have a point-like, temporal, beginning and
their eternal destiny is determined in tandem with God’s will, not by
Divine decree alone, not even by God's 'irresistible' Grace. The eternity of a human being does however not necessarily mean that it
be a good one, rather, one’s choices in the here and
now have eternal and inevitable consequences.
The
greatness of Origen, created in the crucible of the spiritual hotchpotch that was
Alexandria of the first centuries where Hellenism, ancient Egyptian civilization and Semite
thinking from Palestine mingled, could however not be forgotten or
overlooked. In fact,
even though his Platonism was condemned in the strongest possible terms
(anathema), the fourfold Bible interpretation method that he developed
survives to this day. His way of reading Holy Writ as first literal,
then spiritual, then tropological (referring to one's walk in life) and
finally anagogical (≈ eschatological) was the measure stick par
excellence in the
Church and in fact the sign of having any civilization or understanding anything at all. This
method was eclipsed only starting in 1844, when David Strauß published
Das Leben Jesu, thereby inaugurating the quest for the
so-called historical Jesus and the historical-critical method of studying he texts
in the Bible (Annala 31.10.2012), but the lens of Origen of
looking at the Bible is still extant in the Catholic and Orthodox
Churches. It is in fact the historical-critical method that is the
upstart and we'll see how much vitality it will have in the long run.
- Perhaps it is a mere passing ripple on surface of the Sea of Truth...
O o o
------------------- &&&&&&&&&&&&&&&&&&&&&&&&&&&& -------------------- o
o O
The complete and
official view of the West on eternal matters was much later expressed in Thomas Aquinas’ Summa Theologiae
from 1265-74. In the Summa, following the paths of many wise men
before, notably Augustine and especially Pseudo-Dionysios the Areopagite,
Thomas first outlines the nature of God's being (a problematic term in
this context for many a Church father saw God outside of and beyond
existence and being itself and were in fact groping for words to say
anything at all about Him), the
Three Persons of God and then the emanation of creatures from God. Then,
comfortingly from our point of view, Thomas then focuses and elaborates
on Man's Journey to God, The Ultimate Goal of Human Life, as he calls
it. Through explaining how exactly the psychology of freedom, morality
and emotions work, he goes on to the Theological virtues of Faith, Hope
and Friendship [sic!] and the Classical virtues Prudence, Justice,
Courage and Moderation on which the former build. As Man is clearly not
up to the task of making the Journey to God all by himself, Thomas
comfortingly concludes the Summa with The Saviour and the
Sacraments of Salvation and the Resurrection and Eternal Life. In the
spirit of 13th-century Little Renaissance, the
picture is considerably more systematized and elaborated on
compared to Origen’s times or at least expressed in a different, more
Western way.
The Summa was popularized in the mastodontic (34 cantos on
Inferno, 33 on Purgatorio and 33 on Paradiso) oeuvre called Divina
Commedia by Dante Alighieri, written between 1308 and 1321, also
called ‘The Summa [Theologiae] in verse’ and much thought has
gone into whether Dante actually made such a journey or not.
Certainly Dante was able to beautifully portray what Man's Journey to
God and away from Him meant in practice. The latter, with which he
begins in his dark woods (perhaps symbolizing his own lack of direction
and dangling close to the Despair in life), leads to an ever-tightening
and more horrible downward spiral from which there is no escape. In Dante’s Journey through Hell, Purgatory and Heaven, we see
that there is suffering for most either eternally or temporally after death;
which, depending
on whether one considers oneself worthy of purification through the merits
of Christ and the saints or not, that is, whether one has finally turned one’s
back to God or not. In the upwards Journey to God there is however ever
greater Light, Space and Time as a substance and quality that makes enjoyment ever greater for those caught up in the Great Dance. There is unimagined Glories in the Seven
Spheres of Heaven as the Saints enter Paradise and Heaven unharmed by
after-life suffering for they have no need for further purification,
because they
have gone through the Death of Self in this life
already, thus, The Second Death, Hell, or even Purgatory, will
not touch them. In the
seven spiral layers of Hell, however, we see an ever deepening, worsening and
hopeless suffering for all eternity, whereas on Mount Purgatory people
are led upwards through the seven circles of that place of temporal
purification and finally
through the fire mentioned by St Paul to an earthly Paradise and from
thence to the seven Spheres of Heaven, each to the place assigned to him.
Here there is hopeful progression and (upward) movement, all of which is excluded
in Hell.
- We must remember the text above the Gate of Hell:
'All who
enter here give up all hope'.
The Gate of Hell by Auguste Rodin at the Musée
d'Orsay, Paris (Photograph by Martín de Madrid)
Throughout the Great Journey, Dante is a true gentiluomo of the
old school, always respectful, full of empathy and truly humble,
understanding that only by Grace is he permitted on this Journey in the
first place, let alone into the unutterable Glories of Paradise. On his
way, he meets many a fellow-Florentine and -Tuscan; to his great
surprise, even a sort of a spiritual father of his in Hell, suffering
from the aftermaths of the 'unmentionable sin' on Mediaeval times. As his spirit-guide, Dante
has Virgil, a truly noble soul, (')only(') confined to limbo for only
those in Christ may enter Paradise, yet and perhaps even therefore a Great
Soul. Later, he is taken Higher by Beatrice and even generally the
numerous presence of noble women is conspicuous. And Dante certainly is
not a stoic, for he many times 'loses it' emotionally, whether fainting,
being flabbergasted, absolutely horrified by suffering or tricked by
demons or just taken up to the turrets of High Emotion. In fact, he is
very human, approachable and even likeable; someone one can identify
with and aspire to be. Whether Dante actually, 'really', made the
Journey or not - and perhaps it is left
open even to himself and thus by extension to us in the manner of
St.Paul's journey to the Third Heaven as the latter was not sure whether
he was there in the spirit or not - the work beautifully resolves
in a more popularly palatable fashion than the Summa the tension that
arose from a seeming unfairness and unreasonableness of an eternal
punishment and a good and omnipotent God, an extension of the
theodicy-problem. We have here a shift to
stressing the free volition of a person and that one’s choices had
eternal effects. Dante also deals with the issue of how people who
belong to the Church and are thus under Christ’s saving graces can sin
so grievously and whether and how one should be punished and redeemed from such
deeds. Many a time, the efficacy of prayers offered for the souls in
Purgatory are stressed. It seems that Dante elegantly answers both the
issue of whether sin ever is worthwhile (it clearly is not) and how the
efficacy of Christ’s and the saints’ merits are put into effect in a
person’s life. Thus, one gets a beautiful symphony from the consequences
of actions, that is, God’s righteousness, and the efficacy and
efficiency of God's Immeasurable Grace. It is indeed a harmonious but
wild symphony where the many polyphonous sounds finally come
to a beautiful conclusion after centuries of debate and débâcle, where many a
distressful sound is heard in the process towards a gloriously
harmonious conclusion - a bit like Tchaikovsky’s 1812;
Holy Russia eventually repels the revolutionary French armies under
Napoleon even though even Moscow is burned down in the process. So even
here; the Commedia ends in beautiful praise and awe of God and harmony,
justice and gracefulness of all things without impeding on the true
liberty and glory of human beings. Thus, the proper name of this work is
Divine Comedy - not Divine Tragedy, Divine Travesty
or even Divine Comedy and Tragedy and it is True in the
sense that a Myth or Work of Art is true; those who have true eyes to
see and inner ears to hear will know the veracity of it. Even the Beauty
of Horror. Perhaps....
In the end, there is both a graceful and
true ̉αποκαταστάσις, a wonderful Restoration of all things
for those who hope in God, and an eternal
condemnation for those who willfully turn Him their backs. Through the
centuries that separate Origen and Aquinas/Dante, the Church had to come
to terms with the complicated equation of free will, grace and justice
and it came up with a teaching that is many-faceted, awe-inspiring and sensible. As
with the complicated subjects of Christology and Mariology, it took
centuries of theological discussions to reach a Summa and a
beautiful conclusion that was both pleasing to the heart and mind and
scripturally observant. Thus, it was no wonder that 50 years after the
completion of Aquinas’ gigantic œuvre, it was time for the Muses of Art to take
over and for Dante to conceive a True Poem that was as beautiful as it was harmonious and
praiseworthy.
On this Day of Saint Spiridon, Bishop of
Trimithus, 12 - 12 - 12
Ari Kovero
Sources:
Diverse lectures 2009-12 by
Associate Professor of Systematic Theology
Pauli Annala, Theological Faculty of the University of Helsinki
Henri Crouzel: Origen, 1985
Dante Alighieri: La Divina
Commedia, 1321
Encyclopaedia Britannica (on-line
version)
Wikipedia, Origen, Dante
Jewish Foxtrot
or Ménage à trois
Mitä voimme ajatella Filonin ja Apostoli, Evankelista
Johanneksen ajatusten välisestä erosta – vai onko ero sittenkin vain
näennäinen, kreikkalaisen kulttuurin ja tulkinnan sanelema?
Jokaiselle juutalaiselle oli (ja on
edelleenkin) vettäkin selvempää että Jumala on ekhad, yksi ja
Israelin credoa, Shmaata, toistettiin kyllästymiseen asti
niin että asia varmasti meni perille. Sitten kuitenkin törmättiin
etupäässä Antiikin Kreikan taholta juutalaiselta katsantokannalta
vaikeuksiin kun alettiin huomata että jumalallisia hahmoja oli muitakin,
kuten Viisaus, Hyvyys, Kauneus – oli taivaallisia sanansaattajia,
ilmestyksiä, shekinaa, emanaatioita ja niin edelleen.
Kreikassahan nämä eri hahmot nähtiin erillisinä ja syntyi, kenties
jonkun hämärän ’perusjumalan’ taustaa vasten, jumalien plethora
ja sen lisäksi esim. Kauneuden, Voiton ja Hyvyyden personifikaatiot,
taiteilijain muusat, faunit ja kentaurit jne.
Sananlaskujen luku 8 on nähtävä tätä taustaa
vastaan koska se on syntynyt hellenistisenä kautena jolloin näitä
asioita mietittiin juutalaisuudessa suhteessa Kreikan perintöön. Luvussa
Viisautta ei todellisuudessa personifioida vaan sillä leikitellään,
tyypilliseen juutalaiseen tapaan; ’Voisiko se olla näin? Leikkikö se
Ekhadin edessä alussa? Milloin se syntyi, vai syntyikö ollenkaan?’ jne.
Muutama sata vuotta myöhemmin Aleksandriassa
olivat kristallisoituneet käsitteet logos ja sofia jotka
olivat syntyneet tässä mutapainissa hellenismin kanssa. Niihin kahteen
käsitteeseen/hengelliseen ulottuvuuteen/olentoon oli kiteytynyt koko
monisatavuotinen traditio tästä aiheesta. Mielestäni on liian uskaliasta
rakentaa kokonainen staattinen kolminaisuusoppi juutalaisen pohdinnan,
mietiskelyn ja suoranaisen leikittelyn varaan. Juutalaisuudessa
mietiskellään, pohditaan, kysellään ja asia esitetään sitten loruina,
runoina ja kertomuksia. Missään ei kuitenkaan sanota 1. a), b), c), 2.
a), b), c)-tyylisesti että näin näitten eri taivaallisten
todellisuuksien ja olentojen suhde on Ekhadiin, Ainoaan
Siunattuun nähden. Sanotaan vain, kuten Apostoli Paavali spekuloi Room.
9-11, voisiko se olla näin, kulkiko Jumala tästä ja vastaavaa.
Apostoli Johanneskaan ei tee tästä
poikkeusta vaan jatkaa juutalaista enigmaattista ja ratkaisematonta
dialektista prosessia kohti tanssin huipennusta, mikä se sitten
lieneenkin – hänen kannaltaan ilmeisesti Karitsan hääjuhlat. Meidänhän
pitää kuitenkin loogisesti kysyä – niin luulemme – miten ’Logos, joka
oli Jumalan, sen Ainoan, luona samalla voi olla Jumala?’. Johannes ei
tähän suoranaisesti vastaa vaan jättää jännitteen elämään ja
vaikuttamaan meissä, mikä on tyypillistä juutalaiselle dialektiikalle ja
ajattelulle. On osoitus kulttuurin kypsyydestä ja hengellisestä
realismista että se pystyy pitämään lähes diametraalisesti vastakkaisia
kantoja koossa purkamatta tai selittelemättä niitä.
- Sitä paitsi luodun olennon ’tietämisellä’
on taipumus tulla lyömaseeksi ja vääräksi turvallisuudeksi, eikä se
ainakaan johda palvontaan ja ihmettelyyn, jonka voimme hyvin nähdä jo
tietyissä nimeltämainitsemattomissa tiedekunnissa….
Väitteeni on siis se että
Filon ja Johannes
ovatkin samalla puolella juutalaista traditiota. Kumpikaan ei
(tietenkään) koske Ekhadin Pyhyyteen ja Ykseyteen vaan antaa
Viisauden, sekä sen sofiastisessa että logosmaisessa muodossa ikään kuin
tanssia Valtaistuimen ympärillä mutta ei kuitenkaan lopulta istaltaa
sille.
-
Kertoohan jo
uskontunnustuksemmekin että Jeesus Kristus istuu kirkkaudessa Vallan
oikealla puolella….
Ca’Coverossa, tänä huhtikuun 10:nä
päivänä, Anno Domini 2011, Maria Egyptiläisen sunnuntaina
Ari Kovero
The a ricovero list of Ten Do's and
Don't's in Italy:
a
ricovero's List of Ten Pieces of Advice
on Italy
1. Don't ever drink a capuccino or
caffè latte after a meal - you are
considered un-Italian; the correct
choice is to take a caffè, i.e. an
espresso, instead, which helps with
disgestion, energy-level and avoids the
problems of dairy products not digesting
well with for example meat. - The
correct time to drink your capuccino or
caffé latte is in the morning only.
2. Don't ever reheat or reuse your
once-boiled pasta - you are considered a
cafonazzo, that is, a boor! Even worse
is to receive your guest in socks only
at the door - your guests will most
likely never again come to your house!
3. Don't get upset if you best
efforts of practicing your Italian get
frustrated by the locals' insistence of
answering you in English - the Italians
try to be accommodationg and your stay
more enjoyable by helping you along; if
the locals answer you quickly in Italian
chances are you might not get it anyway
- especially with my level of Italian.
;-) But they LOVE it if you try your
Italian on them!
4. Make sure to compliment and admire
everything Italian - and if the Italians
themselves then start complaining about
everything from the chaos and to
Berlusconi to bad service at times -
look at them with surprised bewilderment.
You don't want to be the ugly and
complaining and finally miserable
foreigner. Italians are actually often
kinder to foreigners than to each other
- unless they gang up in some foreign
land. - But then again, aren't we all
like that...? ;-)
5. Especially if you are Finnish,
don't allow yourself to be drawn into
the cobweb of thinking what was 'really'
meant and what was not when you speak
with Italians - just enjoy the flow and
beauty and elegance of the conversation
and don't be quagmired by useless
thinking. - Action will then show to you
what was 'real'; why bother about it now
when you have a good time practicing
your Italian or them their English?
6. Allow yourself to be drawn into
the wonderful game of complimenting each
other when you speak with Italians;
looks, eyes, hair or the lack of it,
clothes, work and language skills. It is
not pushy or crude. Rather, carpe diem
and enjoy compliments when they for once
are given (again, especially if you are
Finnish...). Don't worry, you'll know
intuitively when the border of decency
and comfortable limits for you are
surpassed; either by you or the Italians
you speak with. So again, relax! When
have you last gotten so much attention
from so many beautiful strangers - who
are not embarrassed at all to look you
straight in the eyes?!
7. ENJOY looking at the plethora of
beautiful and gorgeous things, people,
buildings, views and sites! Remember
however, it is one thing to visit here
for a week or two, quite another thing
to live here; there is much ugliness in
every sense of the word too. - No amount
of beauty cancels the injustices of
life, for example.
8. If you are from a secular Northern
Europe power, please allow the Church to
be just as important as She really is
here in Italy. It is for better or for
worse, but the Church's influence and
power is enormous. So why not learn
about Her different sides instead of
just being prejudiced and negative?
After all, for example, what truly
beautiful things has the secular
government in your country built...?
9. Try every imaginable variety of
food, with all the pastas, pizzas,
prociuttis, cakes, gelatos, dolcis - you
name it, and thus let yourself be
conquered through the stomach by the
world-famous cucina italiana and, thus:
10. Enjoy the wonderful, spontaneous,
huggable, chaotic, emotional, hospitable
and crazy people of Italy with all your
heart! Is there any other place on earth
quite like it?! I don't think so! ;-)
Villa Lante, Rome,
4th July, 2011,
a ricovero
Till We
Have Faces
In 1976 the historian Michel
Foucault claimed that the homosexual identity is a social construct and
that it did not exist in the 18th century and before - one only spoke of
sodomy as the act of anal penetration, not as an identity. Although
we might balk at quite such dire straits in terms of
loss of identity and straightforwardness in these matter, we might still want to stop and think what we who identify
ourselves as gay and society as a whole have really gained - and lost - with
humanity being divided into heterosexuals, bisexuals and homosexuals?
Homosexual, a hybrid word half Greek and half Latin, first appeared
in 1869 in a pamphlet by the Austrian-born author Karl-Maria Kertbeny.
In 1879 Kurt Jäger used the term in his book Discovery of the
Soul (1880) and notably, Richard von Krafft-Ebing used it in
his work Psychopathia Sexualis, a work which also generated the
terms heterosexual (albeit in the 1892 translation of C.G. Craddock) and bisexual and
which became widely-published
and quoted all over educated Europe. (Source of
the above: Wikipedia: Homosexuality, Heterosexuality and
Bisexuality)
In the 19th century, a consistent behaviour or personality trait would be classified
as an identity, a classification called personality taxonomy, a way of
thinking with roots all the way back to Aristotle. Then, in the next century, this would be connected with the genes
and through them with chemistry and thus, determinism in these matters
was born. Determinism however is hard squeezed between very different
poles of Ultimate Reality; first of all it is at odds with the
traditional and universal view of a human being as a Special Being with
simply awesome freedom and responsibility; secondly, it is at odds with
our experience of free will and freedom of choice, one of the
cornerstones of our society and thirdly, perhaps most interestingly, the
view is at odds with the newest of the new: quantum mechanics,
which displays, to some, like Einstein (hence the famous quote 'God
doesn't play dice'), an uncomfortable amount of uncertainty vis-à-vis and indeed freedom
from determinism and even shows signs
of the conglomerations of atoms being influenced by the choices
of what we would call the subjects, that is, simply larger
conglomerations of atoms from a materialist point of view. Indeed, from
this perspective, it seems that materia and yes, even genes, are influenced by what we choose to
do!
Thus, we have again landed in the Judeo-Christian world view!
Jewish thinking stresses above all the physical and practical doing
of things with your own hands - is it then a surprise that the tendency
of Hebrew sentences is to have the verb always in the beginning of the
sentence? Even
St.Paul specifically stresses the need of working with one's own
hands in the pastoral letters. The Bible is completely foreign and
inimical to the tendency of thinking one thing in one's head and then doing
something completely different with one's hands; what you do, over time,
determines who you are. In fact, such is the love of the Bible for
physical reality that we are indeed admonished to give our bodies as a
living sacrifice to God (Rom.12:1) - this is in line with the Jewish
thinking that no matter what you believe in your head, you will
nevertheless most certainly hold
the shabbat holy and in practice refrain from work.
- With such a
stress on the actual and practical doing of things, we had better
examine our lives in these terms....
Going back to our discussion on homosexuality and what we have
gained by this identity; is it not so that we who classify ourselves as
homosexuals are constantly bickering
and complaining about heteronormatism and homophobia? And
how much have we not heard how bisexuals are complaining that no one
takes them seriously and especially that homosexual people want to make
them accept that they are homosexual only? And aren't many people
classified as heterosexuals clearly uncomfortable with being identified
with the oppressive majority? And what about those stylish,
fashion-conscious metropolitan heterosexual men, the metrosexuals,
are they not having to bend over backwards to find some kind of identity
in the midst of this confusing wilderness of different x-sexual terms?
Or what about the ideal of most gay men: a 'hetero-like homosexual man'
or for lesbians, 'a straight-looking femme'?
Now, what would happen
if we would simply delete the labels homo-, bi- and
heterosexual? One thing is certain and obvious: physical reality, our own eyes and hands tell
us that we are all either men or women, with very few and indeed
debatable in-between cases.
What if we would return the dignity and dynamics to ourselves by deleting the
in-practice cemented way of an identity locked into a sexual performance
and sexual way of looking at a human being?
What if we would simply stop classifying each other this way and let the
person be who he or she is, including the inevitable process of
becoming that this entails?
What we would gain is the Mystery and the positive unpredictability
of the Other, something we now feel we have lost.
- Indeed, it seems to me
that the Greek verb κατηγορέω [kateegoréoo] for example used in
Mark 3:2 meaning 'to accuse' or 'to speak against' is the same one from
which we get the verb to categorize and the noun category! Thus, not
letting another person simply be who he or she is and to develop in an
atmosphere of love and acceptance is the same as categorizing/classifying
him or her and thus accusing him or her and thus indirectly his or
her Maker and condemning him or her to a less than authentic life, a
mere existence in a 'safe' mold that we are ever so ready to pull out of
our sleeve!
My painting The Dance of Yin and Yang
was chosen as the theme painting for the seminar Why Gender?
organized by the University of Jyväskylä. No matter what the idea of the
organizers was for the seminar, I would indeed suggest that now, on the
threshold of a new decade, we would indeed leave all the different x-sexuals behind
us, the stagnating -isms of our age, the yet-another
attempt to narrow in, flatten and constrict the Mystery of the Image of
God! Could we not simply look each other in the eyes - for that
is indeed necessary! - and instead of putting a stamp of a preconceived idea
into that face, give each other the chance of naturally becoming ourselves
by looking into the eyes of Reflected Eternity and at the same time
donating this very same Becoming to the Other? Would that not be truly
revolutionary?! And after we have truly looked at the Other for some
time, perhaps we would then be given a Name that would be unique for
that individual who, by looking at us, has become a Person now, just
like we too could be truly named in this way? Thus, from an ατομος, individuum,
an individual, a προσωπον, a persona, a Face would be born!
Time and again we as human beings are apt on getting stuck on identities that would fence in our freedom and indeed press a model of a
face upon us instead of growing one patiently ourselves while looking at
Each Other and the Truly Other. For it is indeed an awesome and even
frightening business of growing a True Face and perhaps only a few
succeed in it.....
In this hope, I wish you all a Happy New Year and decade beginning
with the Year of Our Lord 2010, once again a
true and unique year for Humanity. For aren't Creativity and
Unpredictability the Very Spice of Life? Indeed, I have been told that being
creative is in fact synonymous with worshipping God....
In the Palazzo Covero, on the 31st December, 2009, on the Day of
Saint Zoticus, who cared for the Poor, fed the Orphans and served the
Lepers, Saint Anysios, Bishop of Thessalonica and Hegumenia Melania the
Roman
Ari Kovero
- The title of the above writing is taken from
C.S.Lewis' parallel novel from 1956, Till We Have Faces: A Myth
Retold
Pyhä Birgitta ja
Casa di Santa Brigida
Euroopan
suojeluspyhimys Pyhä BIRGITTA Birgerintytär syntyi vuonna 1303
legendan mukaan Finstan tilalla Norrtäljen lähellä Upplannissa. Sukunsa
Folkungaättenin ja miehensä Ulf Gudmarssonin kautta hän kuului aikansa
ruotsalaisen valtaeliitin piiriin. Jo 7-vuotiaana lapsena hän näki
näkyjä joissa pääteemoja olivat Kristuksen kärsimykset ja Neitsyt
Maria-mystiikka.la."
13-vuotiaana
hänet naitettiin vasten tahtoaan 18-vuotiaalle Ulfille, mutta koska
Birgitta halusi elää neitsyenä, hän onnistui sopimaan miehensä kanssa
seksuaalisesta kanssakäymisestä luopumisesta, mutta tätä ei kuitenkaan
jatkunut kauan vaan lopulta Birgitta synnytti kahdeksan lasta. Birgitan
harras uskonnollisuus vaikutti kuitenkin voimakkaasti myös mieheen ja he
tekivät pyhiinvaellusmatkoja mm. Norjan Nidarokseen ja Santiago de
Compostelaan, jonne matkalla Ulf sairastui ja pelastui vasta Ranskan
suojeluspyhimyksen Saint Denis’n ilmestyttyä Birgitalle. Tultuaan
takaisin Ruotsiin Birgitta ja Ulf asettuivat asumaan Alvastran
luostariin jossa Ulf kuoli joko 1344 tai 1346. Birgitta antoi
hautajaisissa vihkisormuksensa pudota hautaan ja myi omaisuutensa ja
ryhtyi Kristuksen morsiameksi.
Hän vastaanotti yhä enemmän näkyjä ja yhä useammin niillä
oli myös poliittinen luonne, kuten kuninkaan Magnus Erikssonin
syyttäminen homoseksuaalisuudesta (’Magnus Smek’) ja kuningatar Blankan
kritisoiminen Ruotsiin tuotujen pyhäinjäännösten halveksimisesta.
Hän käytti kuvia omasta
naisen elämästään ja hänen esimerkkinsä olivat suurtalouden hoidosta.
Vuonna
1349 Birgitta lähti Roomaan saadakseen paavilta luvan perustaa
luostarikunnan. Ongelma oli kuitenkin se että paavit vuodesta 1309
olivat Ranskan Avignonissa ns. babylonialaisessa vankeudessaan, mutta
Birgitta ennusti että pian paavi ja keisari saisivat tavata Roomassa,
asia jolle silloin naurettiin mahdottomana, mutta joka vastoin kaikkia
odotuksia toteutui paavi Urbanus V:n palatessa ranskalaisten hallinnasta
Roomaan ja tavatessa keisari Kaarle IV:n 1368 (Ranska ja Habsburgit
olivat jo tuolloin vastakkain). Birgitta onnistui silloin saamaan paavin
hyväksynnän luostarikunnalleen (kaikki säännöt eivät kuitenkaan
miellyttäneet Birgittaa…), mutta kun paavi taas kerran lähti Ranskaan
Birgitta ennusti tälle pikaista Jumalan iskua, joka sitten toteutuikin
paavin nopeasti sairastuttua ja kuoltua. Hän
pyrki myös vaikuttamaan muuhun maailmanpolitiikkaan ja yritti saada
rauhan Ranskan ja Englannin välille.
Roomassa suorasukainen Birgitta ei
säästellyt sanojaan vaan ruoski verbaalisesti kaikkia erotuksetta
hengellisestä lepsuudesta. Hän vietti paljon aikaa rukoillen eri pyhien
haudoilla ja asui ensin eräässä palatsissa lähellä Basilika San Lorenzo
in Damasoa, mutta vuonna 1371, 68:n vuoden ikäisenä, Birgitta lähti
pyhiinvaellusmatkalle Pyhään Maahan, josta hän palasi vuonna 1373 hyvin
heikentyneenä ja kuolikin sitten asunnossaan Piazza Farnesen lähellä
1373 – paikassa jossa siis vielä tänäkin päivänä sijaitsee
Casa di Santa Brigida, jossa tällä matkallamme käymme. Hänen
ruumistaan säilytettiin jonkun aikaa San Lorenzo di Panisperna-kirkossa,
jossa säilytetään sarkofagia jossa hänen ruumistaan säilytettiin, mutta
Birgitan toivomuksesta hänen ruumiinsa vietiin Ruotsiin jossa hänen
pyhäinjäännöslipastaan säilytetään Vadstenan luostarikirkossa.
Prosessi Birgitan kanonisoimiseksi käynnistettiin välittömästi 1377 ja
1391 paavi Bonifacius IX julisti hänet pyhimykseksi. Vuonna 1396
Birgitta korotettiin Ruotsin (johon myös Suomi siis tuolloin kuului)
suojeluspyhimykseksi ja vuonna 1999 hänet korotettiin yhdessä Katariina
Sienalaisen ja Edith Steinin kanssa koko Euroopan suojeluspyhimykseksi.
On siis mielenkiintoista että kaikki nämä koko Euroopan
suojeluspyhimykset ovat naisia. ityisesti
naisten suojeluspyhimykseksi ja antoi oman elämänsä tyttärenä,
vaimona, äitinä ja maallikkonaisena esikuvaksi. Hän vaikutti toimillaan
arjen esimerkkien luomalla varmuudella, luomalla naiselle itsensä
toteuttamisen mahdollisuuden luostareissa.
Birgitta sai elinaikanaan ’hengellisenä ruutitynnyrinä’ kohdata
voimakasta kritiikkiä eikä se laantunut hänen kuoltuaankaan.
Martti Luther kutsui häntä ’Hulluksi Birgitaksi’ ja Ruotsin
reformaattori sanoi hänen näkyjään ’päiväuniksi’. Nykyään on sitten taas
yritetty lääketieteellisin metodein julistaa hänen näkynsä hölynpölyksi
– 1950-luvulla Ruotsissa hänen kallossaan olevaa koloa tutkittiin;
sanottiin että siinä oli ollut kasvain joka siis olisi aiheuttanut
hänelle hallusinaatioita. Ongelma oli vain siinnä että C-14- metodi
osoitti pääkallon olevan aivan toiselta ajalta kuin Birgitan…
Birgittalaissääntökunta kasvoi ja muodostui huomattavaksi Euroopassa;
Suomeenkin kuten tunnettua perustettiin luostari 1440 Maskuun (1443
Naantaliin). Reformaation myötä luostarit kuitenkin kiellettiin
Pohjoismaissa ja birgittalaissisarten uutta tuloa Ruotsi-Suomeen (ja
myös Casa Santa Brigidaan Roomaan) saatiin odottaa aina 1900-luvun
alkuun asti. Tämä liittyi Äiti Elisabeth Hesselbladin (1870-1957)
kutsumukseen ja toimintaan. Tämä ruotsalaissyntyinen nainen muutti ensin
Amerikkaan ja kääntyi katolilaiseksi 32-vuotiaana. Hän opiskeli
lääkäriksi, mutta juuri kun hän oli suorittamaisillaan loppututkintonsa
hän sairastui kohtalokkaasti ja kun lääkärit selittivät hänen
tapauksensa olevan toivoton, hän päätti lähteä Roomaan ja viettää
jäljellä olevat päivänsä maannaisensa Birgitan Casa di Santa Brigidassa.
Kaitselmuksella oli kuitenkin toisenlaiset suunnitelmat hänen varalleen.
Vuonna 1906 hän sai luvan paavilta pukea ylleen birgittalaissisarten
puvun, kuitenkin vielä karmeliittasisarten piirissä, joille Casa di
Santa Brigida vielä kuului tuohon aikaan. Vuodesta 1908 hän matkusti
ympäri maailmaa tutustuen olemassa oleviin birgittalaisluostareihin ja
1911 hän perusti uudelleen birgittalaisluostarin Casa di Santa Brigidaan
yhdessä kolmen englantilaisen nunnakokelaan kanssa, joskin koko talon he
saivat karmeliittasisarilta vasta vuonna 1931. Tämä uusi verso
birgittalaisluostariperheessä sai virallisen kirkollisen hyväksynnän
vuonna 1920 ja nimen Ordi Sanctissimi Salvatoris vuonna 1942 joka on
nimi vielä tänäkin päivänä. Tätä kutsutaan birgittalaissisarten
ruotsalaiseksi haaraksi, johon myös Turkuun vuonna 1986 perustettu
luostari kuuluu. Turussa on viisi nunnaa.
Tänä
päivänä maailmanlaajuista birgittalaissisarkuntaa johtaa Äiti Tekla
Famiglietti, joka liittyi sisarkuntaan jo 14-vuotiaana ja on
johtanut sitä jo vuodesta 1981. Häntä pidetään yhtenä Katolisen kirkon
merkittävimmistä naisista; hän oli läsnä mm. paavi Johannes Paavali II:n
kuolinvuoteella, jota voidaan pitää erityisenä kunnian- ja
luottamuksenosoituksena. Tasavallan presidentti Tarja Halonen
on myöntänyt Roomassa toimivalle äiti
Tekla
Famigliettille Suomen
Valkoisen Ruusun Ritarikunnan I luokan komentajamerkin tämän ansioista
Suomen ja Pyhän Istuimen välisissä yhteyksissä ja luterilais-katolisissa
suhteissa. Äiti Tekla on Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja
Helsingin katolisen hiippakunnan lämmin ystävä, joka on vieraillut
Suomessa lukuisia kertoja. Casa di Santa Brigida on nimenomaan
kohtaamis- ja majoituspaikka sekä katolisille että luterilaisille ja se
ylläpitää kansainvälistä ekumeenistä keskusta Farfassa, tunnin matkan
koilliseen Roomasta.
Ari Kovero,
huhtikuussa 2011, Rooman matkaa ennakoiden, jolla tehtäväni on pitää
puhe Äiti Tekla Famiglettille Casa di Santa Brigidassa
A Modest
Meditation on Faces and Facelessness
There are many
advantages to studying the classical languages. One such thing is to
discover the roots and origins of our thinking, with quite a possibility
for self-reflection, both as an individual and as a culture.
Take the Greek verb
̉εξίστημι (existeemi) for example! This verb, which consists
of the prefix ̉εξ- and the so called great verb
̉ίστημι, together form a meaning ‘to come out of the
place of standing’. This has then been carried to nearby Italy and Latin
to form the verb exsistere and later
existere, from which we of course get exist.
To come out a stable place gradually came to mean also to give birth,
and that which is born also exists, of course.
Now, what did Kierkegaard and the
existential philosophers have to say about existing
vs. living? And wasn’t it C.S.Lewis who as one of
his major themes had walking/being alongside oneself?
As the human being is designed in such a way that he/she lives from his
centre, from where alone or at least the clearest creativity flows,
being alongside oneself or coming out of the stable place to somewhere
not-so-good cannot be a good thing. Indeed, there are wise men who say
that being creative is the same thing as serving God, and as one needs
to be in one’s centre to be really spiritual and to meet God, then the
natural outflow of that is of course creativity, even with a well within
that never dies! Yes, didn’t Jesus say to the Samaritan woman at the
well of Sychar that he who believes will have a unquenchable well within
and never be thirsty?
I acquired quite a good habit last
autumn. I read the Synaxarion every day. The Synaxarion is the story of
the saints throughout the centuries until our own days. I would highly
recommend it as reading as it is most challenging to the modern
know-it-all, seen-it-all attitude and on top of that the book introduces
us to a number, indeed thousands, of interesting personalities. In my
previous writing I talked about the formation of person and personality
through the interaction with Another and each other; that is, to become
a person, one needs to be face to face with a προσώπον,
another person, literally face. In the Synaxarion I
have also learned how the slow and painful melting away from a
personality happens: indeed, many tales from ahead-gone saints and
sinners tells us that in Hell, the most intense suffering is not the
unquenchable flames and the undying worm but rather the fact that those
in Hell are arranged in such a way as to reflect how they lived already
on earth: that is, they never see each other faces, and thus, little by
little, with a logarithmic precision into all eternity, they
disintegrate as persons.
Let’s get one thing straight: No one ends up in Hell! No, to become
Hell-bound, one needs to live a life of premeditated facelessness
vis-à-vis other people. Take avarice for example: The person given to
the love of money will not notice the one who looks him in the face
asking for a penny or two but will rather hurry to the shop to get yet
another thing he really doesn’t need. Or envy: the person given to
coveting what the other has will not look the person having the things or
qualities he desires in the face and really get to know him but will
rather major on the possessions or qualities that he perceives the other
as possessing. Or
lust, as some see it, a subdivision of envy: I do not desire you in a
way as to form a new entity of Love, no, I want to suck you out
eternally so that what once was you, will become part of me.
As
horrified as we might be to look at our precious little vices as
something so abhorrent, we’ll have to remember that with much time and
resources, small things become big indeed and what started out as a
small whispering voice gains the power and voracity of a hurricane when
it is allowed to grow untampered.
To be turned Heaven-ward, however, is to ever more behold the undying
glory of the Maker in the creatures, in the faces covered by mud and
masks to keep uncovering, digging and looking for the true προσώπον, the
Face, the Reflection of Eternity, The Dawn Never Fading - the Mirror
Image of the Only Source of True Creativity and Originality.
In the
Ca’ Covero, sometime in the autumn of 2009,
Ari
Kovero
Todellinen
Renessanssi
Euroopan liukuminen ns.Valistukseen ja sitä kautta
Moderniin ja Postmoderniin on itse asiassa seurasta Kirkon liukumisesta
askel askeleelta yhä kauemmaksi Totuudesta, Kauneudesta ja Hyvyydestä.
Juutalais-kristillinen synteesi jossa nämä kolme Sulotarta tanssivat
heleästi ja sulavasti yhdessä pirstoutui vähitellen luoden pohjan ja
raon hajottavalle Tyhjyydelle. Tämä on se tilanne jossa me nyt elämme.
Pimeys voi kuitenkin vallata vain sellaisen alueen josta Valo on
väistynyt koska Valo on Pimeyttä voimakkaampi,
Pimeys kun on pelkästään ja vain Valon poissaoloa. Siten tie takaisin
voi olla yksinkertaista kuin pienen Valon kynttilän sytyttäminen.
Juutalaisuudessa oli ainutlaatuinen Kauneuden, Hyvyyden
ja Totuuden tanssi. Temppeli ja se kalusteet kuvataan Bezalelin tekeminä
ennennäkemättömän kauniina, ja koska Kaikkeinpyhin oli luoksepääsemätön
ja ainakin toisen ja kolmannen temppelin kaudella tyhjä ei
mystiikkaakaan puuttunut. Tooran tutkiminen taas oli ensisijaista ja
siitä saatiin sekä Totuutta että Viisautta, mutta profeetat ja esim.
Sananlaskujen kirja ohjasivat jatkuvasti kohti käytäntöä ja Sanan
toteuttamista. Hyvyys, esim. köyhien ylläpidon muodossa, oli itsestään
selvä kollektiivinen velvollisuus juutalaisuudessa, ja on sitä vielä
tänäkin päivänä.
Kristinuskon astuttua kuvaan tuli myös kreikkalainen
filosofia näyttämölle, uskohan ei syntynyt historialliseen tyhjiöön.
Vaikka kirkkoisät onnistuivatkin tanssimaan foxtrotia Platonin ja
Aristoteleen kanssa menettämättä identiteettiään, Kirkkoon jäi tietty,
ennen kaikkea platoninen pohjavire joka jäi jäytämään sitä
vuosisadoiksi. Se itsestäänselvyys jolla juutalaisuudessa suhtauduttiin
Tooran ja lähimmäisenrakkauden yhteyteen, kuin ihmisen kahteen käteen,
vaihtui puheeksi ’hyvistä teoista’ ja niiden merkityksestä
pelastuksessa; abstrakti kudelma joka tuntuisi vieraalta
juutalaisuudessa. Pelastushan on juutalaisuudessa yksiselitteisesti
Jumalasta ja on tapahtunut jo ajat sitten, ihminen tekee sitten vain
itsestään käsin velvollisuutensa auttaessaan lähimmäistään.
Erityisen ongelmalliseksi muodostui suhde ihmisen
langenneisuuteen – olento joka oli niin hyvä pystyi kuitenkin
käsittämättömiin raakuuksiin ja toisaalta katsottuna niin paha ja raaka
olento ylsi parhaimmillaan pyyteettömään hyvyyteen, ennennäkemättömään
kauneuteen ja laserintarkkaan totuuteen. Miten nämä olivat yhteen
sovitettavissa? Tämä olikin yksi vaikeimmista pähkinöistä purtavaksi
joka ihmiskunnalle on koskaan annettu! Lännen kirkkoisä Augustinus
kehitti kuuluisan perisyntioppinsa, joka poikkesi juutalaisuuden ’kahden
koiran’(hyvän ja pahan)-näkemyksestä siinnä että periytyvä paha koira
oli niin voimakas että se helposti, lähes automaattisesti, valtasi koko
sielun ja sitä vastaan piti olla Vapahtaja, jatkuva hyvien tekojen lista
ja liha, siis Augustinuksella käytännössä fyysisyys, jossa se asui,
täytyi kuolettaa. Tämä olisi ollut aika radikaalia esim. Jeesukselle
josta kerrottiin että Hän ’söi ja joi ja vietti aikaa syntisten
kanssa’.
Pyrkiminen pois pahan koiran
runtelemasta ja syömästä lihasta sai yhä fantastisempia muotoja. Syntyi
ihmisryhmiä jotka eivät menneet naimisiin eivätkä pahemmin syöneet ja
juoneetkaan, nimittäin munkit ja nunnat. Ja heitä alettiin platoniseen
henkeen pitää yhä hengellisempinä.
Rajankäynti juutalaisuuden painottaman hyvän kosmoksen ja sen ikuisen fyysisyyden ja
toisaalta pahan maailman ja lihan välillä muodostui yhä
ongelmallisemmaksi, mikä näkyi myös jo Uuden Testamentin
sisällä.
- Pyhäpäivän käytön ero juutalaisuudessa ja
katolilaisuudessa eksemplifioi tätä kahden perinteen eroa
seikkaperäisesti: Katolilaisuudessa on erityisen siunauksellista juuri
sunnuntaina pidättäytyä seksistä, kun taas juutalaisuudessa nimenomaan
sapattina harjoitettavat aviolliset velvollisuudet ovat erityisen
suotavia…
Kirkon haljettua vuonna 1054
voidaan sanoa että Kauneus ja mystiikka lähti Itään ja käytännöllisyys
ja hyvät teot Länteen – Totuudesta taas tuli Suuren Skisman ensimmäinen
uhri. Päästyään lukemaan Aristotelesta, Tuomas Akvinolainen alkoi
muokata Kirkon oppia käytännöllisempään suuntaan. Pakanat Platon ja
Aristoteles olivat tehneet lähtemättömän vaikutuksen läntisiin
teologeihin eikä niin suurta oppineisuutta ja viisautta yksinkertaisesti
voinut jättää huomioimatta. Niinpä alettiin ajatella että maailma oli
täynnä Jumalan yleistä viisautta ja valoa ja että pakanatkin, varsinkin
viisaimmat heistä, saattoivat päästä hyvinkin pitkälle.
Kirkon ja pyhien viisaus, hyveet ja teot olivat vain astetta parempia
kuin muiden. Augustinuksesta hieman poiketen jokainen saattoi nyt kivuta
hyveen tikkaita yhä ylemmäksi eikä paheen koira päässyt repimään
riekaleiksi jollei itse ehdoin tahdoin sitä halunnut; ihmisen omilla
pyrkimyksillä oli voimakkaat vaikutuksensa.
Kokonaisvaikutelma oli siis
Aristoteleen vaikutuksesta valoisampi kuin pelkkä Augustinuksen
lukeminen olisi edellyttänyt (kirkonmiehet olisivat kuitenkin saaneet
tämän kaiken juutalaisuudesta jos vain olisivat nöyrtyneet sen
vastaanottamaan). Tämä johti kuitenkin vakavaan mietintään
monien (proto)reformaattoreiden piirissä siitä mikä Kristuksen rooli sitten
loppujen lopuksi oli. Martti Luther veti tästä johtopäätöksen että
Jumala itse asiassa ikään kuin laittoi kätensä siihen tahdottomaan
hanskaan joka kapinallisesta ihmisestä oli tullut ja pelasti hänet; Jean Calvin lisäsi tähän että sekä pelastava armo että kadottava tuomio
olivat vastustamattomia. Näin Totuus oltiin saatu dramaattisesti
halkeamaan ja sen moninaisuudessa olevan yhteyden sijaan jota Paavali ja
varhaiset kirkkoisät olivat saarnanneet oli syntynyt keskenään
kilpailevia ’kirkkoja’ jotka eivät kaihtaneet keinoja toisiaan vastaan
taistellessaan.
Kauneus taas oli relegoitu irrelevantiksi pintakuorrutukseksi
(reformaattorit), propagandakoneistoksi (Trenton konsiili) tai
läpipääsemättömäksi ja irrallaan roikkuvaksi mystiikan verhoksi
(Ortodoksinen kirkko). Kaikilla suunnilla tuntui sitä vastoin olleen
vaikeuksia integroida Hyvyys luonnolliseksi osaksi ihmisyyttä ja
systeemiään; ortodokseilla se oli tosin osa yli-ihmisten (lue:
askeettisten pyhien) elämäntapaa (kunhan ensin oli vietetty
vuosikymmenet yksinäisyydessä…); katolisilla osa pelastuksen
ansaitsemista ja näyttämistä ja reformoiduilla epämukava umpisuoli jota
ei oikein poiskaan voinut leikata koska oli itsestään selvää että hyvää
oli tehtävä, mutta pelastushan tuli yksin armosta Jumalalta joten teot
saattoivat vain olla merkki siitä että pelastuu ja/tai niiden piti
tapahtua automaattisesti. Se mikä kaikilta puuttui, jollei
muuten niin ainakin painotuksena tai implikaationa, oli että ihminen
joka tajuaa Totuuden ja jonka sielu on kaunistunut itsestään selvästi
tekee hyvää lähimmäisilleen. Puuttui siis eräänlainen eurooppalaisen
ihmisen sielun integroituminen, joka kenties löytyy kuin löytyykin
juutalaisuudesta – pahaa ja itsekkyyttä vastaan oli tosin kilvoiteltava
mutta kun Jumalan kansa kulkee yhdessä, Valossa ja Totuudessa, se ei voi
olla tekemättä hyvää sekä lähimmäisilleen että vihollisilleen, aivan
kuten Kristus ja Mooses olivat saarnanneet.
Näihin Euroopan sielun vakoihin
pääsi iskemään ns. Valistus, jonka parempi nimi olisi Pimennys. Koska
Totuus oli hajonnut keskenään tukkanuottasilla oleviksi ryhmittymiksi,
se voitiin ensin relativisoida kollektiivisella tasolla (eivätkä
uskonsodat todellakaan vieneet tätä prosessia oikeaan suuntaan) ja
sitten Descartes’ista lähtien yksilöllisellä tasolla.
Kauneus, joka olemukseltaan on
lähes tuskallisen viiltävää ja ihmissielua värisyttävästi penetroivaa,
oli ensin hajonnut pelkkien mittasuhteiden palvonnaksi renessanssissa,
draaman hallitsevuudeksi barokissa, pikkusievyydeksi rokokoossa ja
lopulta sentimentaalisuudeksi 1800-luvulla romantiikasta lähtien.
1800-luvun lopulla itse kuvallisuus ja esittävyys hajosi pirstaleiksi,
kenties siksi ettei todellisuuteen sinänsä Kantin mukaan enää millään
päässyt käsiksi ja siten ei enää ollut muuta näytettävää kuin
ihmissielun pimentynyt peilitalo tai koska kuvan takana ei
yksinkertaisesti enää ollut mitään transsendenttia todellisuutta.
1900-luvun alusta taide onkin hajonnut taivaan tuuliin ja kauneudesta on
lähinnä tullut piinallinen, nolo ja lapsellinen sivujuonne.
’Ecrassez l’infâme!’, Voltaire oli julistanut
Katolista kirkkoa vastaan.
Kirkon passiivisuus tekojen, apologetiikan ja suoraan actionin suhteen
räjäytti aikanaan esiin filosofin jolla todellakin oli esitellä konkreettinen
ohjelma maailman muuttamiseksi ainakin tuhatvuotiseksi onnelaksi,
nimittäin Karl Marx. Hänen oppinsa oli mitä juutalaisinta eskatologiaa
ja uskomatonta kyllä se sai puolet maailmaa hallintaansa 1900-luvun
kuluessa.
- Kirkko näytti siis kaikilla alueilla olevan
auttamattomasti vanhanaikainen ja puolustuskannalla.
Nykyään elämme tilanteessa jossa jokainen on oman
totuutensa seppä – mutta silti on luotava yhteiset pelisäännöt että
voimme elää yhdessä. Valtiosta on ainakin Pohjois-Euroopassa kasvanut
ennennäkemätön hyvyystuottaja sosiaalivaltion kautta ja sen roolista
tunnutaan olevan yksimielisiä. Niin, ja kauneus, sehän on vain katsojan
silmässä, jos sielläkään.
Mitä lieveilmiöitä voimme havaita Totuuden, Hyvyyden ja
Kauneuden kadon myötä? Jatkuvat riipivät yhteiskunnalliset keskustelut
osoittavat että ihminen etsii ja kaipaa Totuutta ja ettei se suinkaan ole jotakin jota jokainen voi vain
vapaasti spekuloida omassa päässään vaan että sillä on mitä
kauaskantoisimmat seuraukset yhteiskuntaelämässä. Onko ihminen
luonnontilassa hyvä ja normaali ja pitäisikö siis kaikkia hänen
mielihalujaan edistää? Onko kaikki pahuus vain strukturaalista
alkuperää, ja jos on, mistä se sitten sai alkunsa? Kaikki näyttävät
olevan yhtä mieltä siitä että hyvyyttä on ’tuotettava’ yhteiskunnassa,
mutta mikä on tärkeintä ja mitkä ovat siis prioriteetit? Ja voiko
taiteessa olla minkäänlaisia kriteereitä ja mikä on kauneuden rooli?
Nämä ovat niitä keskusteluja joita jatkuvasti käydään.
Koska ulkoinen hyvinvointi on päämärä josta kaikki
tuntuvat olevan enemmän tai vähemmän samaa mieltä, siitä onkin tehty
nykyisten länsimaisten yhteiskuntien raison d’être, pienin
yhteinen nimittäjä. Epämukavat ja näennäisesti ikuista ristiriita
tuottavat totuuskysymykset on sysätty syrjemmälle, niin, on jopa
ivallista kysyä mikä muka on Totuus tai elämän tarkoitus. Taiteessa
kauneus näyttäytyy lähinnä sentimentaalisena reliikkinä ja taiteen
paremmuus on lähinnä äänestysten ja sisäpiiriklikkien
varassa. Tämä on käytännössä johtanut siihen että se mikä on
raflaavinta, eniten öklöä ja eniten himoja herättävää kerää eniten
huomiota. Voisiko kuitenkin olla niin että yhteiskunnassamme vallalla
oleva pornografia ja himo on itse asiassa pohjatonta mutta väärin
suuntautunutta ja pintakerroksiin tyytyvää Kauneuden kaipuuta? Ja
voisiko taloudellisen turvallisuuden perässä juokseminen pohjimmiltaan
olla väärin suuntautunutta ja pinnallisuuteen tyytyvää Ikuisen Turvan
hakua? Jokaisen ihmisen sisäinen totuus joudutaan testaamaan elämän ja
toisten ihmisten yhdessäolon alasimella. Siksi Totuus ei koskaan ole
vain yksityisasia. Kirkon ei tulisi koskaan pelätä apologeettista
keskustelua yhteiskunnassa ja eri totuudet tulisi todella pistää
kilpailutilanteeseen, ad hominem-argumentteihin sortumatta.
Hyvyyden, jota kaikki niin kaipaamme ja jota suuresti arvostamme, tulisi
olla jokaisen totuuden koetinkivi. Kristushan saarnasi ehdottomasti
hyvien tekojen ja totuuden yhteyttä. Hänen metodinsa oli kuitenkin
keskusteleva ja jokaisen omaan päättelykykyyn perustuva, mikä tarkoittaa
ettei koskaan tulisi syntymään mitään yhtä monoliittista Totuutta -
Hänhän on kristinuskossa Persoona - vaan
keskusteleva ja vuorovaikutteinen elävä organismi joka olisi elävässä
suhteessa ihmisten todellisuuteen. Yhteyden ja yksilöllisyyden jännite
pysyy koossa vain Pyhän Hengen mysteerin kautta. Kristus ja
juutalais-kristillinen perinne edellyttää diskurssissaan Totuuden,
Kauneuden ja Hyvyyden itsenäistä eksistenssiä joihin jokainen pimeyteen
pyrkivä ennemmin tai myöhemmin törmää ikään kuin fyysisenä
ulottuvuutena, mutta joka näyttäytyy murskaavana Seinänä
väärään suuntaan meneville. Kauneus, Totuus ja Hyvyys eivät ole vain
subjektiivisen keskustelun päätettävissä vaan osa olevaisen ja Jumalan,
ο Ών, olemusta ja säteilyä ja ovat itse asiassa konkreettisempia
kuin tämä fyysinen maailma. Meidän tulisi kuitenkin voida keskustella
mikä tämä olemus on ja miten se ilmenee eikä vai sysätä sitä
ratkaisemattomaan subjektiivisuuden sfääriin tai julistaa että ’millään
ei ole mitään väliä’.
- Pikemminhän on niin että kaikella on jotain väliä.
”Sillä Hänessä me elämme,
liikumme ja olemme” Paavali julistaa Jumalasta Areiopagilla
pakanafilosofeille.
Näin voisimme yhtä hyvin sanoa myös Kauneudesta, Totuudesta ja
Hyvyydestä, jotka ovat ikään kuin Jumalan olemuksen säteilyä ja Hänen
viittaansa, ominta omaansa. Niinpä kulttuuri joka on vajonnut niin alas
että se halveksii Totuutta ensin relativisoimalla ja täysin
subjektivoimalla sen ja sitten nostaa valheen kunniaan, nauraa ja
pyllistää Kauneudelle ja palvoo rumuutta ja völlyy siinnä sekä pitää
Hyvyyttä vain omien itsekkäiden himojensa itsestäänselvänä tyydyttäjänä,
on kaukana Jumalan sydämestä. Vain syvä katumus ja Todellisuuden nälkä
voi johtaa Euroopan takaisin tielle joka johtaa Isän taloon. Voimme
kuitenkin luottaa siihen, että kuten Tuhlaajapoika joka Jumalan armosta
tajusi oman tilansa vihdoin kääntyi takaisin kohti kotiaan, Taivaallinen
Isä tulee meitäkin vastaan juosten kun näkee katuvan Euroopan jo kaukaa.
Jumala on vuodattanut päällemme ennennäkemättömiä Viisauden, Tieteen,
caritaksen ja Taiteen aarteita, mutta jollemme tuota sitä Hyvyyden
satoa koko maailmalle jota Jumala odottaa olemme vajonneet
apostasikseen, luopumukseen, aivan kuten Paavi Benedictus XVI
julistaa.
Itse uskon että meidän pitää epäitsekkäästi etsiä ja
rakastaa Totuutta, antautua pelastusarmeijalaisen Hyvyyden vietäväksi ja
etsimällä etsiä ja rukoilla kaikkein herkintä, Kauneutta, palaamaan
keskuuteemme. Vain siten teemme tiet suoriksi ja tasoitamme kukkulat
Kunnian Kuninkaan käydä sisälle raunioituneeseen maanosaamme, joka
edelleen kuitenkin nauttii menneiden sukupolvien hyveellisyydestä.
Tänä adventtipaaston aikana ei
kenties ole sattumaa että elämme hyvin historiallista aikaa. On
nimittäin niin että historiallisesti katsoen hyvin lyhyen ajan kuluttua,
vain 44 vuoden päästä, Kristuksen Kirkolla on edessään hyvin
kyseenalainen ’juhlavuosi’. Vuonna 2054 tulee nimittäin kuluneeksi tasan
1000 vuotta Kirkon halkeamisen, Suuren Skisman tapahtumista. Olisiko
Kirkon, Ortodoksisen ja Katolisen, aika taas kerran siirtyä johtamaan
Eurooppaa pimeydestä Valoon tekemällä kaikkensa jotta Kirkko voisi
eheytyä ja yhdistyä taas Yhdeksi?
Itse asiassa, juuri tämän eteen nämä Kirkot tekevätkin kaikkensa, tällä
hetkellä kuitenkin suhteellisen salassa ja suurilta massoilta
tietämättömissä.
Voimme kuitenkin varmasti yhtyä rukoukseen että se joka
toi suurimman mahdollisen Kirkkauden Israelin maasta maanosaamme,
Kirkko, voisi taas kerran nousta Voitokkaasti, mutta tällä kertaa
Nöyryyden läksyn opittuaan, jaloilleen ja johtaa prinsessa Euροπη’n
kohti ennennäkemätöntä Totuuden, Kauneuden ja Hyvyyden tanssia, Tieteen,
Taiteen ja caritaksen riemuvoittoa.
Se olisi tämän Pimeän 'Valistuksen' Keskiajan jälkeen todellinen
uudestisyntyminen, todellinen Renessanssi, aikakausi jonka sopivasti
tänä adventtina voisi aloittaa sytyttämällä yksinkertaisen Valon
kynttilän ja rukoilemalla, ’Tule Herra Jeesus!’.
Ca’ Coverossa, joulupaaston aikaan, tänä
1:nä päivänä joulukuuta, 2010, profeetta Naahumin, Pyhä Filaret
Laupiaan, Konstantinopolilaisen ja Martyyri Ananias Persialaisen
muistopäivänä
Ari Kovero
His Holiness Pope Benedictus XVI and His All
Holiness Ecumenical Patriarch Bartholomew I of Constantinople
victoriously in Unity in the Phanar, Constantinople in 2007
Eleistä ja
peleistä
Tässä esseessä saamme matkata ilmapallon kyydissä,
tutustua hansikkaan ja käden yhteistyöhön sekä pelata Jumalallista
flipperiä. Reformaation teologiaa ja sen taustaa tukiessani kiinnostuin
nimittäin Tuomas Akvinolaisen, Martti Lutherin ja Jean Calvinin
käsityksistä ihmisen tilasta, hänen langenneisuudestaan ja hänen
tahtonsa mahdollisesta vapaudesta.
Skolastiikan perusnäkemyksenä oli luoda kokonaiskuva
kosmoksesta ja siihen kuuluvasta ihmisestä, mikrokosmoksesta. Jumala
ymmärrettiin luomattomana alkuvalona, joka luomansa valon välityksellä
läpäisee koko maailmankaikkeuden; Kristus on ikuisen ja luomattoman
valon säteily joka johtaa ihmisen takaisin omaan alkuperäänsä. Mm.
riippuvuus pelkistä aistikokemuksesta on lankeemuksen seurausta.
Aristoteleen näkemykset tulivat tunnetuksi Euroopassa arabialaisten ja
latinalaisten käännösten kautta. Niiden kautta ajateltiin voitavan luoda
kokonaisnäkemys sulattamalla ne yhteen Kirkon oppien kanssa, tai
pikemminkin kirkastamalla Kirkon näkemykset Aristoteleen logiikan
kautta, jotka jo puolestaan olivat tietyssä määrin Platonin vaikutuksen
alaisia.
Tätä taustaa vasten Tuomas Akvinolainen
(1225-74), dominikaanimunkki, loi oman teologiansa. Perusnäkemys
vaikuttaa sangen valoisalta ja optimistiselta: ihminen on tosin
langennut alkuperäisestä kirkkaudestaan ja hänen näkökykynsä asioiden
todelliseen tilaan on olennaisesti heikentynyt, mutta hän omaa silti
aikaa paljon energiaa ja uskoa ja hyviä pyrkimyksiä, vaikkakaan ne eivät
aivan riitä Jumalan taivaanrantaan asti. Usko joka ihmisellä on,
kurottautuu automaattisesti ylöspäin ja hapuilee kohti jotakin tai
jotakuta, mutta Jumalan rakkauden täytyy ikään kuin informoida se
jotta se löytäisi tiensä Hänen luokseen. Tuomas puhuu vuodatetusta
rakkaudesta (caritas infusa). Maailmassa on myös paljon Jumalan
valoa luonnollisen moraalilain muodossa, jonka pääilmentymä on
prudentia, ’käytännöllinen järki’, joka taas koostuu hyveistä
iustitia, fortitudo, temperantia ja mansuetudo,
lista, joka voisi hyvinkin periytyä vaikkapa Cicerolta. Jo näidenkin
hyveiden kasvattamisella päästään pitkälle ja tämä kenties selittää
miksi Vatikaani tänäkin päivänä on sangen avoin esim. uskontojen
väliselle dialogille – kaikillahan oletetaan olevan valmiudet
samanlaisiin luonnollisen moraalin mukaisiin hyveisiin.
Kirkolle on kuitenkin vuodatettu myös kolme
yliluonnollista hyvettä jonka avulla se voi ylittää prudentian,
nimittäin usko, toivo ja rakkaus. Nämä liittyvät yliluonnolliseen
onnellisuuteen l. autuuteen, ja siten suoraan Taivaaseen. Kun henkilö
ensin puhdistuttuaan synnistä täyttyy näistä vuodatetuista hyveistä hän
alkaa yhä selvemmin nähdä jumalalliseen todellisuuteen ja autuaallistua,
olotila joista muut saavat aavistuksen vain uskon ja jossain määrin myös
(aristoteelisen) logiikan kautta. Luonnollisella ihmisellä on Tuomaan
mukaan sisäänrakennettu pyrkimys onneen ja ikuiseen täydelliseen elämään
– ’päämäärä josta ei voi kieltäytyä’, kuten hän sanoo; ihminen on kuin
synnin kiveen sidottu heliumilmapallo joka automaattisesti pyrkii
ylöspäin, jonnekin, mutta vasta vuodatetut hyveet usko, toivo ja etenkin
rakkaus joka informoi intellektuaaliselta sisällöltään
epätäydellisen (luonnollisen) uskon vapauttavat ilmapallon kohti
taivaallisia sfäärejä. Kristillinen logiikka, rakkaus, oikeus ja usko
ovat aina parempia kuin pelkät maalliset joskin niissä on jatkumo.
Millä tavalla ihmisen tahto sitten on sidottu pahaan ja
pimeyteen ja mitä hän voi ja mitä hänen tulisi tehdä tilassaan? Ottaen
huomioon että kokonaiskuva on sangen valoisa ja että siihen on
integroitu paljon luonnollista valoa omaavilta Platonilta ja
Aristoteleelta, jotka eivät koskaan Kristuksesta olleet kuulletkaan
mutta jotka olivat silti päässeet fantastisen pitkälle ihan omin voimin
(ainakin intellektuaalisella tasolla jota Rooman kirkko suuresti
arvostaa koska sen mielestä oikea ajattelu on välttämätöntä oikeaan
toimintaan), on täysin loogista että ihmisen omille ponnistuksille,
hyveiden harjoittamiselle ja paheiden välttämiselle (bonum est
faciendum et malum vitandum), annetaan paljon tilaa ja kannustusta.
Lankeemusta ei nähdä ehdottoman perusteellisena, eikä se voi missään
tapauksessa kumota Jumalan luomistyötä. On siis luonnollista että
ihmisen pitää ainakin pyrkiä ja nähdä vaivaa kohti minimiä, enemmän tai
vähemmän prudentiaa – tämä on ohjelmoitu jokaiseen ihmiseen –
mutta koska Kirkolle on sen lisäksi vuodatettu uskoa, toivoa ja
rakkautta, sen on pyrittävä kohti korkeinta vapautta ja onnea,
beatitudo, itse Jumalan katselemiseen ja autuuteen Hänessä (Augustinus).
Jumalallisen valon etsintä on nimenomaan kollektiivinen prosessi
Kirkossa, vaikkei yksilön ponnistuksia kielletäkään. Kirkon sakramentit
ovat keskeisessä asemassa vuodatetun armon vastaanottamisessa, etenkin
Kristuksella ’täyttyminen’ ehtoollisessa, vaikkei Tuomas
paradoksaalisesti uskokaan että Jumala voisi olemuksellisesti olla läsnä
ihmisessä. Synnit ja paheet vetävät kyllä helposti ilmapalloa kohti
maata, mutta sen luonnollinen päämäärä on ylöspäin joten vaikka
kilvoittelu on ajoittain hyvinkin vaikeaa, jumalallinen sfääri on
kuitenkin ihmisen luonnollinen suunta ja hänen kotimaansa.
Ilmapallo-vertaus on kenties hyvinkin osuva, sillä katolilaisuudessa on
aimo annos ylimaallista ja suorastaan eteeristä Taivas-platonismia
kerrostuneena hyvinkin tämänmaallisen juutalaisuuden päälle.
Ihminen ei siten joudu menemään omaa luontoaan vastaan
pyrkiessään kohti Jumalaa; on kuin hän olisi vain osittain sokaistunut
ja eksynyt, mutta ensin luonnollinen prudentia (nämä hyveet on
usein personifioitu sekä Antiikissa että Katolisessa kirkossa) ja sitten
ecclesia johdattavat eksyneen kohti Jumalaa. Täydellinen
metamorfoosi ei ole tarpeen koska luonto ja armo toimivat tandemissa –
gratia non tollit naturam sed perficit – armo itse asiassa jopa
edellyttää Jumalan luomistyötä, luontoa. Synti ei siis missään vaiheessa
ole päässyt tunkeutumaan ihmisen ytimeen, substanssiin, ei ainakaan
kovin radikaalisti. Ihminen voi ja hänen tulee pyrkiä hyveiden avulla
kohti Jumalaa ja toisia ihmisiä ja silloin Jumala tulee häntä vastaan
vuodattaen armonsa, faciendi quod in se est Deus non negat gratiam
suam. Tätä ei esitetä matemaattisena kaavana eikä ihminen ole
missään nimessä tasavertainen kumppani Jumalan kanssa mutta hänen on
valittava suuntautuvansa kohti Jumalaa tai ainakin vastaanottavansa
caritaksen joka informoi hänen uskonsa oikeaan suuntaan. Vapaa tahto
ja sen liike on kuitenkin mystisesti jumalallista alkuperää, mutta
Jumala toimii aina kunkin luonnon mukaisesti, ts. kun Hän on luonut
ihmisen vapaaksi, vaikka tämä on langennut syntiin Hän saattaa nykäistä
ihmistä mutta ihmisen on tehtävä liike/näytettävä tahtonsa vastaanottaa
vuodatettu armo, ja silloin Jumala tulee häntä vastaan juosten kuten isä
Kristuksen Tuhlaajapoikavertauksessa.
Yleinen armo riittää informoimaan ja voimauttamaan kenet
tahansa maan päällä hyviin tekoihin – ne ovat ikään kuin itsestään selvä
osa ihmisyyttä johon ei tarvita mitään erityistä, Kirkon monopolissa
olevaa armoa. Siksi Katolinen kirkko voi hyvinkin saarnata vaikkapa
ihmisoikeuksista koko maailmalle koska jokaisen ajatellaan ymmärtävän ne
ja pystyvän niitä enemmän tai vähemmän toteuttamaan; Jumalan yleinen
moraalilaki on kirjoitettu jokaiseen sydämeen aivan kuten apostoli
Paavali kirjoittaa. Käsiteparilla fides implicita – fides explicita
Tuomas Akvinolainen opettaa että usko ja ihminen on yhtä olemusta ja
että se joka on vastaanottanut caritaksen vahvistamaan ja
informoimaan fidestä oikeaan suuntaan sydämen hyvään maaperään
muuttuu myös Kristuksen todelliseksi kuvaksi ja kaltaisuudeksi maan
päällä. On ikään kuin empiiristä todellisuutta että sellainen usko näkyy
hyvissä teoissa eikä Tuomas antaudu spekulatiiviseen keskusteluun mikä
olisi teoreettista pelastavaa uskoa vaan heijastaen Paavalia ja
apostolia Jaakobia hän toteaa vain että todellinen usko näkyy teoissa.
Hyvissä teoissa on luonnollisuus ja yhteys ihmisen intellektiin ja
niiden tekemisestä tai tekemättä jättämisestä ei tarvitse spekuloida sen
kummemmin.
Tämän keskiaikaisen synteesin ja
tandemin ihmisen uskon ja tekojen välillä kaatoi Martti Lutherin
(1483-1546) omatunto. Kuten kaikissa uskonnollisissa ja muissakin
liikkeissä monesti käy, Katolisen kirkon kirkkaimpien teologien ja
pyhien opetukset alkoivat olla yhä räikeämmässä kontrastissa osaan
kansanuskomuksista sekä ns. renesanssipaavien ja tiettyjen anekauppiaden
käytäntöjen kanssa. Sitä paitsi historiassa sattuu aina silloin tällöin
että esiin putkahtaa henkilö jolla on poikkeuksellisen tarkka omatunto
ja näkökyky kulttuurissa tapahtuviin prosesseihin joka pakottaa hänet
tiettyyn ulkopuolisen asemaan siinnä historiallisessa tilanteessa ja
tällöin henkilö voi saada ainutlaatuisen perspektiivin ikään kuin ajan
ulkopuolelta. Augustinolaismunkki ja teologian professori Luther lähti
liikkeelle täysin keskiaikaisesta, lähinnä via modernaan
nojaavasta teologiasta, mutta 1514-19 hän siirtyi reformatoriseen
teologiaansa. Tuolloin, kuten hän sanoi, ’mietittyään asiaa yöt ja
päivät’, hän tuli siihen tulokseen että uskovan ns. disponoiminen
sellaiseen tilaan että hän voi vastaanottaa armon on myös armon
aikaansaannosta - Jumala siis jo toimii uskovassa ennen varsinaista
saapumistaan. Aikaisempi, Tuomaan, teologiahan oli ensinnäkin olettanut
ettei Jumala olemuksellisesti voi olla läsnä uskovassa ja että esim.
Augustinuksen viinitarhatyöläisvertauksen samasta palkasta
kaikille-tulkinnassa skolastiseen ajatteluun saatiin ajatus että
ihmisessä itsessään on jotakin mikä vetää Jumalan armon puoleensa.
Luther kumosi tämän Roomalaiskirjeen ja Galatalaiskirjeen luennoissaan
ja sanoi että Jumalan vanhurskaus on ilmestynyt vieraana lahjana
ihmiselle ja että se ilmestyy ihmiseen ja hänen ylleen lainavaatteina
uskosta uskoon; Paavalin Abraham-tulkinnan mukaisesti iustus ex fide
vivit. Lutherin tulkintaan vaikutti hänen oma uskonkriisinsä ja
erittäin herkkä omatuntonsa koska esim. Bielin mukaan ihminen ei koskaan
voi tietää oliko hän tehnyt kaikkensa ja oliko hän siten armon tilassa
suhteessa Jumalaan vai ei. Tämä itseensä tuijottaminen osoittautui
ylivoimaisen hankalaksi Lutherille jonka omatunto jatkuvasti todisti
ettei hän ollut tehnyt kaikkeaan ja siten, ainakaan itseään katsomalla,
hän ei koskaan voisi saavuttaa pelastuksen varmuutta. Rippi-isänsä
neuvoa seuraten Luther käänsi katseensa radikaalisti Kristukseen, josta
oli seurauksena erinäisiä räjähdysalttiita ajatuksia Katolisen kirkon
sisällä - Lutherillahan ei ollut aikomustakaan tässä vaiheessa perustaa
mitään omaa ’kirkkoa’ – pelkkä ajatuskin olisi varmasti ollut hänelle
absurdi. Lutherin mielestä se mielen liike, vaikkakin heikko ja pieni,
joka suuntautuu hyvään ja ikuiseen elämään ja Jumalaankin, on
pohjimmiltaan ihmisen lyhytnäköisen itsekeskeisen agendan sanelema,
joten tällaista ’uskoa’ ei voi vain antaa caritaksen hieman
korjailtavaksi vaan täytyy nähdä ihmisen radikaali langenneisuus ja
incuruatus in se, itseensäkäpertyneisyys, ja ne radikaalit
toimenpiteet joita Jumalan siis on tehtävä pelastaaksen ihminen.
Ihmisellä ei siis ole nöyryyden häivääkään koska hän ei pysty
sydämestään rukoilemaan edes kaikkein yksinkertaisinta rukousta,
nimittäin ’Tapahtukoon Sinun tahtosi’. Ihmisessä, siis hänen
lihassaan, luonnollisessa ihmisessä, Paavalia mukaillen, Luther opettaa,
ei mitään hyvää asu. Hän on myös käytännöllisesti katsoen maalannut vain
itselleen sopivan kuvan Jumalasta taivaalle.
Ihminen ei siis milloinkaan tee hyvää pelkästään Jumalan takia, ei
vapaasta tahdosta tai ilolla, non voluntate et hilaritate, vaan
aina joko pakosta tai oman voiton tavoittelemiseksi. Tällöin Jumalan on
vaihdettava taktiikkaa ihmisen tavoittamiseksi. Hän kätkeytyy ikään kuin
hyvin lähelle ihmistä, mutta rumuuteen itse asiassa Kauneutena,
valheeseen Totuutena ja pahuuteen Hyvyytenä. Lutherille Kristus ja
varsinkin Risti oli se minkä prisman läpi kaikki muu oli nähtävä. Ja
siinnä näemme että se Israelin kansaa ei komeutensa takia miellyttämä
tuskien mies, lähes muodottomaksi runneltuna ja raastettuna, kaikkien
pilkkaama ja naurama olikin Itse Kauneus, Hänet joka oli valheellisesti
kavallettu Jumalanpilkkaajana ja rikollisena olikin Itse Totuus ja se
ääretön pahuus joka päästettiin Hänen päälleen valoilleen kääntyikin
Jumalan Hyvyydeksi koko maailmalle. Jumalan on toimittava tällä tavoin
ihmisen kierouden takia ja koko luomakunnan langenneisuuden vuoksi.
Vastauksessaan Erasmus Rotterdamilaisen polemiikkiin
De libero arbitrio Luther kirjoituksessaan De servo arbitrio,
Luther kumoaa sen mahdollisuuden että ihmisellä olisi joku korkeampi
tahto joka suuntautuisi Jumalaan, Kauneuteen, Totuuteen ja Hyvyyteen.
Näin ei ole, hän kirjoittaa, koska ihmisen tahto pyörii kuin hyrrä hänen
oman napansa ympärillä ja siksi Jumalan on ikään kuin alusta asti
laitettava Kätensä tyhjään ja Häntä kohtaan kapinalliseen
’hansikkaaseen’ joka ihmisestä on tullut ja vietävä hänet Jumalan
valtakuntaan asti; ihmisestä itsestään ei ole kurkottelemaan kohti
taivaita tai pyrkimään mihinkään pois itsestään vaan hän on ja pysyy
impotenttina Jumalan valtakuntaan nähden. - Loppujen lopuksi on
mysteeri, mikä osa pelastuksesta on Jumalasta ja mikä ihmisestä ja
Luther vetoaakin tässä Khalkedonin kirkolliskokoukseen jossa puhutaan
Kristuksen jumaluudesta ja inhimillisyydestä termeillä
”sekoittamatta, erottamatta, yhdistämättä ja erottamatta” – nämä
termit voidaan yhtä hyvin soveltaa Jumalan ja uskovan ihmisen
suhteeseen. Kun käsi jolla on hansikas kädessään tekee kauniin eleen ja
auttaa vanhan Daamin kadun yli, on mahdotonta sanoa kumpi teki mitäkin;
hansikashan itse asiassa otti Daamia kädestä ja koski häneen ja saattoi
hänet kadun yli, kun taas toisaalta käsi teki kaiken. Täten Luther voi
yhtyä Paavaliin joka sanoi ettei enää itse elä vaan ’Kristus minussa’.
Tämä johtaa kuitenkin siihen että Lutherin näkemyksen
mukaan Jumalan on erittäin aktiivisesti valittava ne jotka pelastuvat
koskapa ihmisestä itsestään ei ole itseään pelastamaan; hän ei näe
tilaansa eikä halua Taivaaseen vaan on avoimessa kapinassa Jumalaa
vastaan. Hän viittaakin Room.9 Jumalan salatusta armosta joka
’armahtaa kenet haluaa’ – uskovan tehtäväksi näiden ahdistavienkin
teemojen keskellä jää keskittyä vain Kristukseen eikä siihen kuka
pelastuu ja kuka ei, ei edes oman itsensä suhteen, sillä se on loppujen
lopuksi vain hyvän ja pahan tiedon puun kiellettyä hedelmää – vain
Kristukseen katsominen pelastaa ihmisen.
Sarjamme viimeinen teologi,
Jean Calvin (1509-64), ei kuitenkaan malttanut olla
ajattelematta sitä kuka kuului pelastettuihin ja kuka ei ja, hänen
omasta mielestään, siten vahvistamasta uskovan asemaa suhteessa
pelastukseen. Kyse oli nimittäin Jumalan kunniasta, alusta loppuun.
Jumala on luonut olennon jolla on todellinen valinnanmahdollisuus, mutta
se miten Jumala voi ’vaikuttaa tahtomisen ja tekemisen ihmisessä’
syyllistymättä pahojen ihmisten pahoihin tekoihin mutta saaden kaiken
kunnian hyvien ihmisten hyvistä teoista jää loppujen lopuksi
mysteeriksi.
Synti on vain se väline jota Jumala käyttää valittujen pelastamiseksi ja
kadotukseen joutuvien hukuttamiseksi. Jumala saa kaiken kunnian kaikista
hyvistä töistä, mutta ihmiset ja Saatana ovat syyllisiä pahoihin
tekoihin, vaikka Jumala on niidenkin takana olematta itse vastuussa
pahasta. Calvin tangeraa Bieliä joka sanoo että hyvät teot ovat
indikaattori siitä että ihminen on pelastunut, muttei varma sellainen;
on siis keskityttävä Kristukseen ja pelättävä Jumalaa ettei ala luottaa
itseensä. Kenties voisi sanoa että ihminen on pelinappulana valtavassa
kosmisessa flipperissä jossa jotkut kuulat saavat pisteitä Jumalalle ja
toiset menevät hukkaan, mutta nekin kirkastavat Jumalaa. Jumala pelaa
peliä ja vaikka jokainen kuula luulee liikkuvansa omasta voimastaan,
mutta itse asiassa Jumala on pistänyt ne kiertoradalleen ja ohjaa niiden
kulkua, kuitenkaan vapaata tahtoa kertaakaan kumoamatta. Concurrence
on termi jota Calvin käyttää ilmaistakseen Jumalan ja ihmisen ym.
samanaikaista toimintaa käden ja hansikkaan kaavan mukaan. Mutta koska
Jumalan kunnia ja tahto on keskiössä eikä mitään toista Häneen
verrattavaa tahtoa ole, ainoastaan Hän on todellinen Luoja ja Vapaa
sanojen varsinaisessa merkityksessä, Hän aktiivisesti määrää toiset
pelastumaan ja toiset palavan vihansa kohteiksi. Siten sekä Hänen
armonsa että Hänen tuomionsa ovat vastustamattomia. Peli on Jumalan ja
Hän pelaa aina voittaakseen ja saadakseen kunnia Nimelleen ja jotta
Hänen rakkautensa, oikeudenmukaisuutensa ja armonsa ja oikeutettu
vihansa pääsevät loistamaan koko kosmokselle. Yksikään ihminen ei
kuitenkaan voi valittaa kohtalostaan, jokainen helvetissä oleva on sinne
pahojen tekonsa kautta itse aktiivisesti pyrkinyt ja jokainen Taivaassa
oleva on siellä Jumalan käsittämättömästä armosta.
Ca’ Coverossa, tänä 1:nä päivänä
marraskuuta, 2010, pyhien palkatta parantajien Kosmaksen ja Damianoksen
muistopäivänä.
Ari Kovero
Lähteet:
- Reijo Työrinoja, Reformaation teologia, Helsinki 2010
(?), sivut 1-61
- Günther Gassman ja Scott Hendix: The Lutheran Confessions,
Minneapolis, 1999
- Wayne Grudem: Systematic Theology, Grand Rapids, 1994
- Raamattu
95 miinus 90 teesiä Luterilaisen
kansankirkon tilasta
1.
Miksi Kirkko kynsin hampain pitää kiinni kansankirkon asemasta?
- Valta ja rahahan tunnetusti turmelevat
- Kirkon painolastit:
- ristiretket ja pakkokännytys
- kansan kurissa pitäminen
- valtiovallan kätyri, civil religion jotta olot
olisivat rauhalliset
- pakkojäsenyys ja sen sanktiot
- Tarvitseeko Kirkko todella Valtiota ja Valtio Kirkkoa pysyäkseen
koossa? Eikö olisi parasta leikata ne irti toisistaan ja katsoa
mitä tapahtuu?
2. Painolastista huolimatta, Kirkko on pyrkinyt johtamaan kansaa HERRAn
ja herran
pelkoon ja sitä kautta Kristuksen armoon. Ei armoa ilman Jumalan pelkoa
ja synnin
tajuntaa. Ilman Kadotuksen realiteettia ei tarvita Vapahtajaa eikä
Armoa. Jumalahan opetti Israelin kansaa vuosisatoja ensin synnistä ennen
kuin personifioutunut Armo, Jeesus Kristus, astui näyttämölle.
3. Kristinusko ei kenties koskaan ole imeytynyt syvästi kansaamme vaan
on suureksi osaksi tullut pakkokäännytyksenä viholliskansoilta - etenkin
jos vertaa vaikkapa entisen Rooman valtakunnan alueen kansoihin, joihin
kristinusko saattoi imeytyä rauhassa vuosisatojen kuluessa - ehkä olisi
siis
viisasta päästä kansa täysin vapaaksi ja antaa sen kokeilla omia
siipiään; jos se tulee
takaisin vapaaehtoisesti (ehkä hyvinkin kauan ajan päästä) on
sitoutuminen sitäkin
lujempaa - Venäjän esimerkki osoittaa että 70 vuotta ilman Kirkkoa toi
osan kansasta rukoillen ja polvillaan takaisin Kirkon helmaan.
-
Nykyinen 'liitto' Kirkon ja kansan välillä on onneton ja teennäinen
molemmille.
- Miksi pitää kiinni opista että lähes kaikki pelastuvat - tätähän
'kansan kirkko' nimenomaan tarkoittaa - kun Kristus taas puhuu
päinvastaista - ihmisille tulisi antaa tilaisuus nauttia oman
maailmankatsomuksensa
täysistä hedelmiä, darwinismia ja ateismia pitäisi soveltaa esim.
vanhusten- ja sairaanhoitoon ja liike-elämään 100 %-sesti. Ehkä Kirkko
tarvitsisi nyt tällaisen tumman taustan jota vasten se voisi loistaa
sitä kirkkaammin - Jumalan ja lähimmäisten rakkaus alkaa kummasti
maistua kun on ensin saatu maistaa keskinäisen kilpailun karvaat
hedelmät oikein olan takaa.
4. Pakolla ja pinnallisesti 'kristillistetty' Suomen uppiniskainen
pakanakansa on nyt
uuspakanallistettukin pinnallisesti. Onko kummallakaan puolella
todellisia apologeetteja
vai onko vastakkain vain protestiliike (joita protestantit jo nimensä
puolesta nimenomaan ovat) ja protestiliikkeen protestiliike,
maallistuminen - yhteensä siis hyvin
negatiivinen energia!
- Tämä johtaa siihen että yksinkertaistetut ja vulgarisoidut 'totuudet'
kuten tasa-arvo ja ihmisoikeudet ovat ihmisten mielessä lähes mitä
tahansa ja minkä tahansa oikeutus
5. Oliko 300-luvun keisari Konstantinus itse asiassa yksi historian
kaikkein ovelimmista antikristillisistä hahmoista? Kun Perkele ei saanut
Kirkkoa nujerretuksi vainolla, se muutti taktiikkaa ja lähetti
sovittelevan hahmon, keisari Konstantinuksen ja tarjosi Kirkolle Valtaa,
Rahaa ja Suojelua.
Tämä syötti napattiin...
Ca'
Coverossa tänä joulukuun 28:na päivänä, armon vuonna 2010, Nikomedeian 20.000:n marttyyrin ja Donnan, Teofilen ja
kanssakilvoittelijoiden sekä apostoli Nikanorin muistopäivänä
Ari Kovero
The Three Graces
It seems to me that much of
history is a headless-chicken race of Humanity waking up in a drunken
stupor of violence and blood in a ditch of the Golden Road, realising that
something is wrong, getting haphazardly up to the road but then falling
over right into the other ditch of the Road, with blood still pouring all
over the place. We can see this for example in the escape of Enlightened
Europe in the 18th century from Mediaeval
Catholic 'superstition' to the supremacy of Reason
and the totally unreasonable Revolution that it entailed including a
horrific Reign of Terror
and then on
to the excesses of Romanticism including a wave of young men's
suicides across Europe
following Goethe's Die Leiden des jungen Werther and then of course the horrors and
follies in the beginning of the 19th century. The Bible, however, is full of
pairs, triplets or even quadruplets of foci that together have the
effect of keeping one on the Road. Thus, in Jewish thinking, God is at
the same time Love personified and full of mercy yet we are also to fear
Him as His judgements last forever. A true believer of the Scriptures
can never settle for just one of these opposing poles when it comes to God.
Another pair of foci is the relationship between Man and Woman. On the one
hand we are told that Woman was given to Man as a 'helper suitable for
him', yet male supremacy in terms of leadership is also a clear message of
the Bible (although exceptions to the rule exist).
The Ditch of
stressing equality only, as we are doing in the contemporary West, is to open up
the door for the comparing, opposition and a race between the Sexes and a quest
for a middle, mixed sort of being, a Manlady or a Butchwoman, that supposedly has the best of both worlds, but
in reality turns out to have none of the good of either - God does not
create in theory but always in actuality. Or one can look at the
Marlboro Man as a role model for both sexes... - what a travesty!
The other
Ditch however leads us to an oppressive and static Patriarchy that most
of the Islamic world is suffering under even today. Thus, it would seem that true
balance comes only when simultaneously holding both of these principles at hand.
In fact, when one looks at this issue from the point of view of
compatibility and complementarity and uniqueness, and indeed humility and serving - not
comparing and competing and scratching each other's eyes out - that
usually resolves these deep-seated, heat-generating issues. In fact, the
word 'suitable' for each other says it all - including the unspeakable
Mystery of the Dance of Man and Woman. And, so I've been told, Waltz has
nothing to do with democracy or equality, but everything with Beauty,
Elegance and Charm.
Within the Worlds of Man and
Woman, another pair of juxtapositions and Bridges of Tension exists:
Woman is held in suspense between the One who in blatant disobedience to
God listened to and obeyed the Serpent and thus caused all the world to
be plunged in Darkness and whose womb was cursed with Pain, Eve,
on the one hand, and the One who also listened to an angelic being, this time a good one,
and in voluntary submission and humble obedience to the Word of God gave
up her Virginity in order for God's will to prevail, Mary, on the other hand (in fact, God
preserved her Virginity completely, as the Church teaches). Man,
on the other hand, lives in the tension of the One who would not take
care and protect his Wife against the Serpent and thus caused all the
earth to be cursed and who consequently became an oppressor, wife-beater
and workaholic, Adam, on the one hand, and the True One who in voluntary submission and
humble obedience to His Father even washed the feet of his disciples,
fed the hungry, healed the sick and protected the weak, yes, indeed,
the God-Man Jesus Himself, on the other. In fact, both for Man and Woman, there is a
four-layered tension that forms one's identity as a whole - Eve
before and after the Fall and Mary before and after her Glorification
and Adam before and after his Fall and Jesus before and after His
ascencion to Heaven. And because Man and Woman are called to be face to
face in this world and then turn and work together and side by side in this
very world, there
are manifold possibilities of fruitful tensions - including some rather tragic
ones, as can be
seen in History.
The point of all this is
that although black-and-white 'truths' easily sink into the general
public, such as a flattening and levelling 'Equality' (read: 'be the
same', in turn an extraction from the triplet
égalité, fraternité, liberté), Reality is far more complex and nuanced and
needs qualifying poles in order for us to stretch out the full colourful canvas of Beauty, Truth
and Goodness.
- In the best Jewish
thinking, there is never a static or dead moment but rather a
caleidoscopic Beauty that is presented to the Viewer of the each new
generation, indeed, a Beauty that he or she can participate in by
offering his or her own contribution.
-----
Being an ardent admirer of
the Divine Fjodor Dostoyevski, I have always loved 'his' triplet
Beauty, Truth and Goodness. Indeed, it is particularly wonderful for an
artist to hear his 'Beauty will save the world'! Here too there is
however the danger of stressing any one of the Three Graces, as it were,
at the cost of the others instead of having them as three poles of
reference. Indeed, it is their very Dance together that constitutes
Supreme Beauty, Supreme Truth, Supreme Goodness:
The Three Graces by
Antonio Canova from 1814-17, now in the Hermitage, St.Petersburg. The
Graces are: Euphrosyne ("Good Cheer"), Agleaea
("Beauty"), and Thalia ("Festivities"). Also known as the
Charites in Greek or Gratiae
by the Romans
Postmodern 'thinking' has largely relegated
Truth into the quagmire of Absolute Relativism (what a contradiction of
terms!). Goodness on the other hand is a euphemized and
neutralized form of Social Selfishness if one really is to be a thorough
follower of Darwin as we all indeed should be or into an existential or
religious self-comforting nonsense with no basis in Reality. Thus, we are left with
Beauty. Our alienation from Nature, the reduplication of basically
anything by machines (even now I'm thinking it would be much more
beneficial both for me and for the Reader to read my handwriting instead
of this machine-script!) and the freefloating, elusive concept of Beauty
beginning with the Renaissance has
degenerated into either Kitsch, Something-nice-that-you-can-buy-now or an
object of naked and outright Lust.
As old-fashioned as speaking
of Beauty, Truth and Goodness seems to us moderns, it seems to me
that the only way back to Paradise is to be humbly guided by them. That is
because I would say that the way
directly to God is almost totally shut for us today as we have
destroyed most of the steppingstones, philosophical and theological
presuppositions, to even understanding such a concept as 'God' - let alone
conceiving of Him and celebrating Him as a personal
Being.
(I have noticed that
one gets a lot of sneering when one even mentions Beauty, Truth or
Goodness - our culture is in such a state of decay that the only time one
may legitimately speak of anything noble without being thought of as
ridiculous is when, say, a French wine or cheese is discussed! This was pointed
out by one of the members of the Swedish Academy in a speech at the
University of Helsinki a few years ago.)
Indeed, I have made it my habit
to evaluate any phenomenon in contemporary
culture or in my own life with these categories:
Is it True?
It is
Beautiful?
Is it Good?
So, how about contemporary
art?
Certainly, in the art world, Beauty
is out! I would tend to think the reason for this is that Our Blind Age
is neither capable of giving birth to nor even recognizing True Beauty any
longer, as the Creative Womb of this culture is about to die, if not
already completely atrophied. Indeed, the Roman philosopher Seneca's criteria for calling anything
Fine Art was that it engendered virtue in the viewer - how much of what you see at the
museums of contemporary art today satisfies this criteria? Indeed,
in ancient Greece, revelling in your own wounds would not qualify for
Art at all but instead one needed to be truly inspired, in-spirited,
in-breathed, by one of the nine Muses, the daugthers of Zeus and the personified memory,
Mnemosyne, thus indicating the importance of a connection both to the
Divine and Supernatural as well as to History,
something wholly forgotten in the contemporary art world.
Or how about homosexuality and
the novelty, a 'gender-neutral marriage'?
Need I even comment on this newest trend of cultural Marxism in the light of everything I have said and
painted in these pages?! To make a long story short, Cultural Marxism is
a set and an evolution of ideas that denies the Judeo-Christian teaching
that God has given us an identity but that there also has been a radical Fall in Man's own heart; in modern times it goes back to John
Locke's view of the human being as a tabula rasa, from thence to
Rousseau's view of the noble savage and then on to Marx's view that corrupt and
decayed societal structures need to be removed to free the Good Original
Man - 'good' in fact being relative as this sort of analysis doesn't
open itself up to the axis of good and evil but rather to power.
(In the following section, I
shall rely heavily on Theol.Dr. Juha Ahvio's analysis in the
radioprogramme Ristitulta on 21.8.2010.)
When one considers the ideal
society, the Weltanschauung of who Man is stands in the centre of
discussion. Perhaps one can best pick out that view by the question, 'Is
Man fallen or not, and if he is, in what way?' The view of Man in
Marxism is constructivistic - that is, Man can and should create himself
by his own reason, which in fact has led to political or cultural
elites doing it for the 'ordinary' people. Cultural Marxism is in fact a heresy of Marxism that
first got going in the 1920s. The Great War, WWI, had been a great
disappointment to the Marxist theoreticians; instead of rising up
against their bourgeois oppressors, most of the proletariat fought for
Tsar, Kaiser or King and thus, so the Marxist theoreticians maintained,
behaved against their true nature and self-interest. This was explained
by the Marxist heretics Georg Lukács and Antonio Gramsci in the 1920s in
a way that the old European, in fact Judeo-Christian family- and sexual
ethics was so entrenched in the hearts of the proletariat that they could
not behave differently. Thus, they reasoned, although the Revolution had
succeeded in backward Russia, in the rest of Europe it was necessary to
woo the population by not so much concentrating on the economic side of
Marxism but on
religion, morality, and aesthetics
through first infiltrating and
conquering the cultural institutions - such as schools, art, science,
media, the church - and only then, once the indoctrination in most of
the population would be strong enough, infiltrate the political
institutions and finally go out in the streets and make a True Marxist Revolution. With this
patient technique of cultural hegemony, society would fall as a ripe
fruit into the hands of the Marxists, indeed, in a best-case scenario,
an outright Revolution would be even unnecessary. In the heart of this infiltration
was to break the false and bad model of Judeo-Christian family- and
sexual ethics. To this end, an institute of Social Research was founded
in Frankfurt in the 1920s, the so called critical school, under Theodor
W. Adorno and Max Horkheimer et al, a school that driven out by the
Nazis in the 1930s went vie Geneva to New York City and was associated
with Columbia University from where it influenced much of the world - there was also an equally important school in Birmingham.
At the heart of this
teaching, indeed social engineering, lie three leading atheistic
philosophers, Marx, Nietzsche and Freud. Indeed, it was the teaching of
Freud that Judeo-Christian sexual morals through its prohibition of sex
outside of marriage produces psychopatology akin to psychological
constipation which in turn makes people aggressive fascists. Thus, to
make everyone a liberated and free true humanist, all forms of such 'sexual repression' must be broken down. All forms of couples, indeed
copulating in any form with anyone is to be recommended as a way of
liberating oneself, triplets, quaduplets, harems, whatever, indeed pansexuality, as Freud
called it - as long as its not the old patriarchal family system. The special legal status of heterosexual marriage should be broken down
to give liberty to all (except of course for those who would stand by the old
family and sexual values).
Indeed, Herbert Marcuse, a dominant prophet of this movement, especially
among the hippies, in the
1960s in America proclaimed that the new proletariat was now women,
homosexuals, teenagers, students, artists and minority races and they
should all rise against their oppressor, the patriarchy, and in the
fruitful atmosphere of the 1960s make not war (against helpless - ? -
Vietnam) but rather love and then join in the revolution with the
oppressed masses in the Third World (the so called Bandung-movement) to
overthrow capitalism and the hegemony of the West. Marcuse also spoke
for so called repressive tolerance, meaning exactly as Freud that all
other forms of pansexuality should be tolerated and celebrated except
for the
old Judeo-Christian family and sexual values, which were to be
suppressed, if need be, violently. The manipulation of the masses through
the cultural institutions, not least the schools, would finally achieve
a change in legislation - just like we are seeing today. This way, the
righteous and good values of Marxism would come to power. All other talk
would be labeled as hate-talk, exactly as is happening today, like 'sexist',
'homophobic' or 'racist', which would prove that those engaging in it
would have a deep-seated aggressive psychopathology à la Freud and in
today's terms, would need to be force-treated by suitable psychopharmaca
to force their mind to the right way of seeing things. A central tenet
in this psychological warfare is the use of euphemisms - indeed, Lenin
and Stalin were convinced that the dictionary is the most important tool
in the Revolution. He who controls the words and thus thoughts in people's minds controls
reality, and this is not so far from the truth. The plethora and
ubiquitousness of politically correct language is the norm today -
anything contrary to this righteousness is hate-talk and war-mongering.
The truth is of course that it is the the language police itself that is
the true revolutionary and suppressor in Marx's spirit. Everything is
tolerated as long it is in alignment with their point of view.
The constructivistic view of
Man of Cultural Marxism is in fact ultra-individualistic and rationalistic: Man is creating
and defing himself by his reason. In fact, it is a matter of first
deconstructing the traditional way of seeing Man and then constructing
him in a
brand new way - a bit like first drowning yourself in your own bathtub
and then miraculously resurrecting yourself; if the results would not be
so tragic it would simply be pathetic. As the traditional family falls apart
and an ever increasing amount of new ways of living together or against
each other and having
sex proliferate, society and life become ever more unstable and thus
people are forced to turn to the state in an ever increasing way, making
the results of this philosophy also ever more totalitarian and socialist. That really
spells the end of hard-fought and now already traditional Western
freedom and indeed the breakdown and self-inflicted suicide of the whole
culture from within - let alone a relative weakening vis-à-vis for example
the Moslem states where family values stand strong. (I can also point
out that this sort of social experimenting and engineering with the
family was practiced in the Soviet Union, though not tolerating
homosexuality, but this course of action was abolished in the end of the
1960s when it was seen how destructive it was for Soviet society. It
would be the irony of ironies if the ex-Soviet Union would watch the
West weakening and destroying itself with Marxist values...)
What the constructivist view of Man really is
saying is that a few decades of rationalistic 'thinking' can and should
overthrow the most successful system of living together, the family,
that has ever been 'designed', some 6,000 years ago if you are a literalist in
terms of the Bible - or millions of years of genetic development
resulting in exactly two sexes if you believe Darwin. In either case,
the Marxist constructivists are displaying an astonishing amount of
hybris!
In the church, in the
Protestant churches in particular, the move has been away from classical
natural law, which in terms of marriage concurs with the Judeo-Christian
patriarchal system, to what is called 'modern natural law', which,
surprise, surprise! arose in the Anglican church in the 1930s under the
influence of the Birmingham school mentioned above. Step by step, in a
mere 2-3 generations, the church has moved away quite a bit from the
traditional Judeo-Christian view, so much so that many parts are now ready to embrace
even a 'gender-neutral marriage'! I think the church will indeed be
split in this matter, because we are now dealing with the very heart of
society and the church. The dream that the two views could peacefully
coexist in the church or society at large is just that, a dream -
Marxism is a totalitarian, repressive ideology that will not settle for
anything less than total control as we have already seen in the Soviet
example. (Here ends my leaning on Mr.Ahvio.) That the West would be more 'civilized' and not sink into such
an abyss of depravity and repression is wishful thinking - it is
precisely the Judeo-Christian worldview that holds us away from that
bottomless Abyss - with that destroyed in people's hearts and minds
nothing will stop a free fall to a state lower than the cruellest animals.
At stake is the survival of Europe and America, nothing more and nothing
less! It seems that one of the factors still holding this development
back is the so called Yuck-factor; even though most people don't
use Christian or natural law arguments any longer, many are still
repulsed by the level and depth of promsicuity and perversion in the gay
scene - if they indeed would know about it; the media-conscious gay
community is smart enough not to show this to the masses.
In my lifetime, I have seen homosexuality
develop from a mortal sin and a deadly vice to be avoided at all costs
to an in-born, celebrated and charming quality that now is waiting to be
blessed by the Church. It seems to me that a typical 20th century way of
dealing with perceived problem-cases is Humanity genetisizing and medicalizing
uncomfortable conditions - thus turning them first to sicknesses and
then to blessings, if for no other reason than to aggrandize itself in
turning a nasty 'necessity' into a virtue, all in a deterministic spirit of lifting up your hands in front of an
'unsolvable problem'. There is in
fact a lot of similarity between alcoholism, homosexuality and
paedophilia how they have seen by people over the past two centuries and one can
indeed see the development
of the thoughts of our times in them. In the 19th century, all three
were certainly moral deficiences that society and the individual had to
do their outmost to fight against; thus it was a matter of the free will,
however much weighed down by these vices, that decided the fate of an
individual. Certainly, it was thought, there was Divine help available
if one sought it. In the course of the 20th century, however, beginning
with alcoholism, people started to think of these moral deficiences in
terms of genetical coding and thus sicknesses that you can do little
about - many people, however, even to this day think that moral dilemmas
lead people to excessive drinking. Alcoholism has to most people's minds so
obvious and blatant accompanying negative elements that few will feel
hunky dory about those who have this 'disease' full blown. The primary
way AA certainly treats alcoholism is through the epithet disease -
perhaps this is felt to alleviate the guilt people feel about it, but
since it does not completely take into account the Judeo-Christian view
of the free will's responsibility to deal with any deficiency in the
human character, however dominant, it misses the mark. And because AA
has no mechanism for truly dealing with people's sin, such as the Cross
would be, it leaves people in a permanent cycle of self-flagellation,
that is atoning for one's own sins, and thus never restores full
self-confidence and freedom. Instead, one is trapped by a rather
cult-like 'friendship society' into eternal guilt and fear. Thus, it seems to me that the best way of looking at
alcoholism is seeing it as a combination of a disease and moral failure that has crept into the victim's
flesh, whether by birth and/or a rough upbringing and/or successive moral failures, but a
condition
that one is morally obliged to take care of by strengthening the will to
resist, either by going to AA meetings and/or to church - no one who has
seen alcoholism in close quarters will claim that the victims have a
strong enough will on their own, without help, to resist this bad
behaviour. They almost never do once the condition has eaten itself
sufficiently deep into the victim's psycho-physical being.
Homosexuality went through a
couple of decades of science's hunting for the 'gay gene', and however
inconclusive that search in reality was, rather like after a war of
attrition, the general view of enlightened society is now that it is
inborn and thus, as a matter of logic, people born with this condition
should be treated equally to those who have the 'heterosexual gene' and
they should also be blessed by the Church in their relationships. (What
about those born with the 'alcoholism gene' - why do they need to fight
it? The state should supply ample quantities of brandy to keep the
alcoholics happy!) For most people, however, it does not matter anymore
whether homosexuality is inborn or not; as the Church has lost its hold
on people's minds and hearts, it really is of no concern to anyone what
people do with their bodies, hearts and minds, or souls, if you like.
The main argument these days is of course that everything is allowed
that does not hurt anyone, alcoholism clearly hurts people,
homosexuality doesn't, the argument goes. Who is to be the judge of
this, however? As knowledgeable and smart as we human beings might be,
and indeed we are masters of deception when it comes to our selfinterest
in the short run, we rarely see over our immediate experience over and into several
generations, let alone into Eternity. God, however, does. Furthermore,
us being His created beings and Him being the Lord and Master, He should
have at least a say in the human drama. And it seems that he has spoken
quite clearly about this issue.
Peadophilia however is still under a ban and is looked upon as in the
19th century - a vice that you are responsible for yourself and must
keep in check. Or is it? Do not children have a 'right to their
sexuality' and should not those wonderful uncles who have the gene of
helping them to explore it be accepted into the fold of comme-il-faut
society and blessed by the Church? Utopian? Not as much as you might
want to think - homosexuality was totally banned as recently as in the
1950s and 1960s, with even the porn magazines deriding it (unfortunately
I have seen some of them...).
Needless to say, these are complex issues
involving a lot of tragedy, but my view is that it is important to keep
the poles of our earthbound humanity , tied to a glorious but fallen
creation in tension with our will to freedom, Heavenwards and God-bound
in balance and it is ultimately our free will that decides what our
lives will look like, not totally, as we live in a society with many
lines streched across the canvas, but the bottom line of the
Judeo-Christian faith is that there is a loving God ever so willing to
lead and assist us in our quest for being better people to ourselves and
each other, if we ask and accept His help. The Greek Platonic anti-material,
anti-sexual and overly ascetic teaching that crept into the Church in
the first few centuries and replaced Jewish embracing of the material,
created order, including sexuality, must however be rejected. Thus, our
way is neither Victorianism nor rubbing-your-dick-in-my-face of the gay
pride parades. God help us,,,,,
At the heart of the
Judeo-Christian worldview is the teaching that Man indeed is created in
the image of God. The most important characteristic of that is free will.
Any deterministic system - be it based on economic impulse (Adam Smith),
class (Marxism), sexual impulse (Freud), race (Hitlerism), aggression (Darwinism),
genes (the contemporary Western world view) - must therefore be
resolutely rejected as inimical to the true nature of Man. It is however
also true that as the result of the Fall, Man's will may be more or less
weighed down by these forces, but it is our calling to strive ever more
God-wards so that our will, by practicing it like a muscle, will be more
and more free and thus choose the Good, the Beautiful and the True. All
of the best of 19th-century literature basically deals with how
individuals with a free will act in different difficult moral dilemmas -
how refreshingly interesting and unpredictable, and indeed life-like and
awesome, compared to say sexually, genetically or racially
pre-determined robots?
Or what about
the cityscape of our cities and the way people dress and behave these
days? I have come to fear being in big crowds these days, people don't
seem to respect any personal sphere any longer, and I am simply stunned,
indeed repulsed by how many young people dress and behave; style and
which colours and shapes go together has been thrown out the window a
long time ago! This is because all the sensitive, inbuilt categories of
Beauty that Immanuel Kant talks about have been ravaged by contemporary
'culture', another symptom of people just 'hanging in the air' at the
mercy of a constructivistic, and indeed, deconstructivistic media,
without being rooted in kin and family, in the Sacred Here and Now.
Why is the Judeo-Christian
marriage to be so celebrated? In answering this question, St.Paul uses
the heaviest theological arsenal available: He writes that the creation
of Man and Woman and their union in Holy Matrimony is a foreshadowing
and a symbol on earth of the Mystical Union of Christ with His Bride,
the Church. Thus, it is holy, exclusive, fruitful and between Man and
Woman only. I also believe along with Theol.Dr. Juha Ahvio
that the Christian marriage provides a unique forum to
encounter and celebrate The Other, the Truly Different Humanity in a
harmonious and lasting way, growing into 'one flesh', as Scripture says.
This encountering between Man and Woman is so Unique that it even
produces New Life in a tangible, eternal form called Children. Yes,
indeed, as clear as it has been in previous generations, in the utter
confusion of contemporary Western society, there is need to remind us of
the obvious: No New Life is born without the encountering of Man and
Woman. Even if a person does not have a poetic soul, please believe
this at least for Darwin's sake! Touching one of the oldest institutions
of Mankind in the name of the 'thinking' of some lightheads in the past
few decades seems to me more than a dubious course to take. A disastrous
project of social engineering that there is still time to stop. To think
that accepting the euphemism of a 'gender-neutral marriage' is to
enhance the rights of a miserable and ill-treated small minority is to
be gravely mistaken; touching the God-given and age-proven marriage
institution is to cause a society to collapse as all such experiments in
the past have shown.
Finally, what then have been the sins
of the Patriarchy so that this hybrid of a Monster has been able to be
born and grow? In attacking and basically cussing out the Pharisees and
Sadduccees for hypocrisy, Jesus nevertheless tells the people that even
though these groups did not practice what they taught, they still had
Divine authority to sit in the Seat of Moses and tell people what to do.
Thus, it seems that Christ's teaching is not the way of Revolution but
rather humble submission to authority, until it crosses the line of flat
out telling people to disobey God. Prayers offered to God will be
efficient and finally God Himself will get rid of any such authority
that greatly displeases Him - as indeed happened to the Pharisees,
Sadducees and much of the people when the Romans destroyed Jerusalem in
70 AD exactly as Christ had foretold.
With this background, let us
look at the sins of the Fathers. It is a wellknown fact that nothing
hurts like the truth - and perhaps especially so if one is banged in the
head with the Bible itself. If indeed the fathers had, as Scripture
admonishes, 'loved their wives as themselves', 'not provoked their
children to anger by too harsh discipline' and 'taken care of the
stranger and alien in your midst, for you yourselves were once slaves in
Egypt', there would hardly have been breeding ground for these kinds of
teachings like (Cultural) Marxism. After the horrors of the Great
Revolution starting in 1789, the leading classes in Europe tightened their grip instead of serving better and ameliorating the conditions of the
oppressed and introduced a lifestyle based on stonish selfcontrol later
called Victorianism instead of healing and binding the wounds of those
who suffer. Power and control had become far too dear for the European
elites and, most tragically of all, the Church as well. Studies I have
read here in Finland for example show that the workers were not so much ready for
Marxism and Socialism, but as the Church did very little, for example
simply not enough churches were built in the poorer regions of the
capital, there was a spiritual vacuum that the Marxists could walk right
into.
If the Fathers had blessed, served and lifted up women to
become True Ladies, kids to
Beloved Children, those hated strange people, queer, fucking faggots into their
true vocation as Celebrated Artists and
Cultural Personalites in the spirit of geisha (meaning 'artistic
person' in Japanese) - or shall I rather say gaysha...- in fact,
in a lot of cultures, a person who has a special spiritual and artistic
sensitivity is perceived of as being half-man, half-woman, or shall we
say perhaps
participating more vigorously than others in The Dance of Yin and
Yang, say, a shaman; in Finland, until a couple of generations ago,
there were still quite a few names that could be either male of female,
like Vieno and Kaino; is this a reminder of this sort of sensitivity?-
the downside of this sensitivity is however that it can also easily lead
to painful sexual confusion and promiscuity, but no one ever promised
that the path to virtue and hence one's true vocation would be easy... - racial minorities to enrichments of
society, students to potential and real new thinkers and leaders, the
too old to Wise Old Sages, and the poor to the Faces of Christ, much
of this Marxist nonsense could simply have been neutralized and in the
process, mere men would have been ennobled to True Lords of the Good
Mother Earth , but alas,
it didn't happen and now we have to live with the dire consequences of the
negligence, laziness, fear, sins of omission and control-sickness of the Fathers.
Even though the situation
today looks rather dim and dismal from the Church's point of view,
society being on the very verge of accepting 'gender-neutral marriage',
and thus the heart of the Church being at stake, we can rely on Christ's
promise that not even the Gates of Hell can conquer the Church of Christ.
------------------------
In order for us to go back to Our
Three Graces in the beginning of this essay, if we go far enough
back in Time and further up the ladder towards True Culture, we can see
that the Three Graces start to merge. Indeed, in the 18th century, if
one spoke of a true lady with grace, one most certainly, at least in
the right circles, spoke of an aesthetic, 'outer' Beauty and
attractiveness combined with inner beauty, that is Goodness. Indeed, is
it then a coincidence that the words Beauty and Beatitude, supreme
blessedness or happiness as mentioned in Matthew 5, are so close to each
other?
And if we go even
earlier in time, there was a moment in human history when Grace and
Truth merged and indeed walked in visible form on this earth. As we can read in the Gospel
according to John, the name of Grace - that is, Beauty and Goodness - and Truth combined is Jesus Christ.
Let no man separate what God has put together.
In the Ca' Covero, on
this day the 2nd September, 2010, on the Day of the Martyr
Philadelphos, the name meaning 'brotherly love' or 'lover of the
brothers', Patriarch of
Constantinople
2054
Few are perhaps aware of the fact that as part of ‘returning to the
faith of the fathers’, the Lutheran reformers actively sought
contact with what they perceived to be the original faith ‘once and
for all handed down to the fathers’, that is the Orthodox East!
Indeed, already in 1520, Luther exclaimed that the Orthodox ‘believe
as we do, baptize as we do, preach as we do, live as we do’.
Therefore, it hardly came as a total surprise, but indeed it was an
enormous effort of epic proportions, that the Augsburg Confession was
translated into beautiful Greek, and not only that: the text was
explained with incisive Byzantine theological terms that the reformers
were sure the Greeks would be familiar with. This work, called the
Augustana Graeca was done by Philip Melanchton and Paul Dolscius and
was ready in 1569. However, due to the vicissitudes of history, the
actual dialogue through correspondence and even some personal, cordial
meetings on the highest level between these so called Tübingen
theologians (of whom Melanchton and Dolscius were only two) and the
Ecumenical Patriarch Jeremias II, took place between 1574-82.
Whereas the reformers used the heaviest spiritual, verbal arsenal on
the pope, ‘Antichrist’ being perhaps the heaviest accusation,
throughout the correspondence with the Ecumenical Patriarch, he was
addressed in the most venerating language, in terms such as "Most
Honorable Lord," "All-Holy Sir," "Most God-Beloved Sir," and "Your
Holiness." This respectful tone was also reciprocated from
Constantinople to Tübingen, but as the contact and correspondence grew
on, to the disappointment of the Lutheran Reformers, it became
increasingly clear that the Patriarch and the Reformers did not see eye
to eye on a number of issues and the call from the City on the Bosphorus
was uncompromising, ‘Return to the Church of Jesus Christ!’
Nevertheless, it was an ecumenical rapprochement of staggering
importance, striking a tone from which it is easy to continue today, and
indeed, today, some of the best ecumenical work is done in this very
spirit; not compromising one’s most dearly held beliefs, yet listening
to the other, treating him or her with respect and Christian charity and
responding to any questions and addressing points of contention.
In the remainder of this essay, I will address a central point that the
Reformers and the Patriarch did see eye to eye on and I’ll even
give in to some speculative thinking about that issue. What I have in
mind is the position of the papacy in Christendom. There is a quite a
bit of agreement between the reformers and the Christian East in this
matter.
If we think how the faith started, we had of course Jesus, but then a
team of The Twelve of whom Christ promised that they would one day sit
on twelve thrones and judge the twelve tribes of Israel. It is however
equally clear in the gospel accounts that especially Peter but also the
two sons of Zebedee James and John had a sort of leadership role in the
gang, perhaps for no other reason than for their boldness (and at times,
audacity…). This is however how all group dynamics works – there is
never a static and constant level of strength and leadership in a group
but some are simply stronger and natural leaders, in one way or another.
The way Christianity and these apostles then spread all around the
Greco-Roman world guaranteed that when they had died,
some sort of centres and later sees were founded where they had worked,
mostly in
mother-cities, that is metropolises, like Rome, Jerusalem, of
course, Alexandria, Antioch and later Constantinople. It was clear from
the beginning that these five sees, called the Pentarchy, would have a
special position of honour and importance, and especially Rome where
both Peter and Paul were martyred and which was the imperial capital,
and later Constantinople as well when it became the imperial capital –
but nevertheless the faith business was a family business and things
were still to be decided together, whether in councils or by
correspondence, but together. Due to political vicissitudes, cultural
and linguistic, indeed language, differences and geographic distances,
the only Western patriarchate, that of Rome started however to slide
ever further from the other ones, or they from it, depending on one’s
point of view, and then it all came crashing down with the great schism
of 1054, a final point in a development that had continued for centuries.
From then on, it was clear that the family business would continue as
usual in the East, with the Ecumenical Patriarch (N.B. the name!) as the
foremost (in honour), but the West was going to go on a trajectory all
its own without anyone to challenge the Holy Father in Rome.
I believe it is a law in spiritual, temporal, business and other
organizations that they abhor the dictatorial position of One Leader
just as much as the indecision and weakness of a level- and flatheaded
faceless Board that is not courageous and dynamic enough to take bold
steps. With as much charity and kindness as I can muster up – and by
necessity simplifying history somewhat - I still need to say that to me
it seems that with the Great Schism and its aftermath and the preceding
development of several centuries, Christendom as whole got the two bad
burned ends of an otherwise fine bread, the extremes of a papacy gone
wild with no checks and balances and a gang of weak patriarchs in the
East that were unable to stop the sweeping power of islam (and later
Communism). The leadership team of Christ, you see, as it seems to me,
is one of dynamic relations, strong bonding and brotherhood, done as a
teamwork under the leadership of Christ but with nevertheless bold and
courageous leaders even inside the leadership group!
Perhaps the phrase primus inter pares tries to catch the
somewhat contradictory message of Christ’s leadership teaching! For the
fact is that the Bishop of Rome had no pares in the West and
therefore there was simply no one to keep him on the ground anymore!
Especially a spiritual organization like the Church of Jesus Christ
would abhor an abnormal situation where one person is leading the Church
and where that one person is not the Head, that is Christ Himself.
Therefore, already in the 14th century, the Catholic Church
as it were duplicated its leadership, perhaps in a subconscious effort
to duplicate ‘the popes’ and thus create multiple leadership. What I am
talking about is the so called Western Schism of the Catholic Church in
1378-1417 when there at times were three claimants to the see of
Rome – sounds just like Peter, James and John, doesn’t it? Furthermore,
there was also an attempt by some cardinals to make the councils more
important than the popes, but this too proved a failure as one person is
certainly more agile and flexible and dynamic in action than a whole
council, which it might take centuries to assemble (N.B. the Christian
East!).
Then the reformers came along! There had been many attempts over the
centuries, but this time, with papal indulgencies flying right and left
and money pouring in for a magnificent new church to Saint Peter (the
poor fisherman must have turned not a few times in his grave…), it was
simply more then enough for many people and half the Germans and all the
wild Northern Europeans left the papal church en masse. As Finns
or Swedes or whatever, it is hard for us to imagine what a blow this was
for the Pope! I mean, first the Church of Christ is, it seemed
irrevocably (?), split in two in 1054, then, some 500 years later, half
of what was left went its own way, with a centrifugal force and a
tendency to ever new splits, a tendency that continues to this day.
But back to the Tübingen Reformers and Patriarch Jeremias II! One of
the things that all parts of the conflict, pope, reformers and
Constantinople were very careful not to fall into and hence be accused
of was the very word that we so love today, that is ‘innovations’!
Everyone did their outmost to represent or unbury The Original
Christianity of Jesus Christ – nothing added, nothing subtracted. Thus
it was that Martin Luther, as if to bypass the ‘novelties’ added by the
popes, wanted to identify and tie the Lutherans to the Orthodox of whom
many agreed that they were closest to the original, or at least, closer
than the pope. So you can imagine their shock – and they must be
complimented on keeping such good manners all the way through the
correspondence! – when instead of the ‘Welcome to the fold, we are
all the same!’ from Constantinople there came a list, and an
uncompromising list at that, of things where the East was simply not in
agreement with the Tübingen theologians. And to quote Bishop Kallistos
Ware of Thyatira and Great Britain, even if they would have been in
agreement, not even that would have been good enough as those things
would not have been decided in a church council together with the Greek
fathers! So there was really no graceful way for the Reformers to ‘win’
– the time-and-space capsule between Constantinople and Tübingen was
simply too great. And perhaps especially so as they were faced with
Jeremias II Tranos, meaning a ‘person of penetrating intellect’.
There were a number of issues that the Patriarch fished out of the
Augustana Graeca, points of contention, such as the position of Holy
Tradition, the ever-present, painful bone of contention, namely the
filioque, free will, divine predestination, the number of sacraments,
the meaning of change in the Holy Eucharist, the veneration, feasts, and
invocation of saints, and their icons and relics, and a few others.
These
matters to this day remain the raw meat of ecumenical talks and I
am thankful to know that some of the greatest minds of Christendom are
having to unravel the Gordian knots that have been tied by previous
generations – thankful, that I don’t need to be among them!
Nevertheless, I have a Dream…. All my life, I have been steeped in
history and have learned to love it and be absolutely fascinated by it!
Art history, political history and perhaps most intriguing and
challenging of all, church history, a history that has elements of all
the rest thrown into it! In my devotional life, I have wandered from the
Lutheran church, to Methodism, a short flirt with Catholicism, the
Vineyard, non-denominational churches, back to the Lutheran church, and
now landing in the Orthodox church two years ago. Perhaps because of
these two factors, gradually, over the years, a Vision has been given to
me: What if we all really, I mean really, would so be equipped by
the Holy Spirit in Our Generation that we would indeed be given the
wisdom, skill and Christian charity to untie the Gordian Knot par
excellence in the history of the Church, mend the Great Schism of 1054!?
Just imagine! Because, you know, the millennium ‘feast’ for this event
is ‘fast’ approaching – yes, I did say fast, for that is exactly
what 44 years is by historical standards. See, I believe if we could
heal this rift, with God’s help, all else would come along with it
easily!
As a Christian, I believe, one can never, ever settle for
anything less than the words in Christ’s Farewell Prayer, John 17, ‘that
they would be one’!
That is why I would now solemnly hereby like to found the society
2054: The United Kingdom of Christ!
Instead of the dismal expectation in the Vatican and in Constantinople,
above all, of this Year of a Truly Questionable Jubilee, 2054, in the
Church’s history, just imagine, in the midst of
persecution, the one that I think is sure to come, in St Peters, the
Pope standing in the middle, hand in hand with the Ecumenical Patriarch,
a Methodist bishop from North America, a Pentecostal leader from Peru,
the Coptic Pope of Africa, the Lutheran Archbishop of Sweden, a leader
from the Chinese Church, with a Sunday school from Australia, all
singing:
We stand United, We stand Together, Forever, in Love!
---------------------------------------------------
Well, you may say I’m just a dreamer
But I’m not the only one.
I hope one day you’ll join us
And the Church will live as One
In the Ca’ Covero, on this Day the 13th March,
2010, the Day of the Translation of the relics of Saint Nikephoros,
Patriarch of Constantinople, to that selfsame City
Ari Kovero
You may register your membership in 2054: The United Kingdom of
Christ on these pages
Pyhä Johannes
Damaskolaisen näkemys ikoneista
Vuosina 680-749/750
elänyt kirkkoisä Pyhä Johannes Damaskolainen avaa meille ainutlaatuisen
näkymän ikonien salattuun maailman ja tapaan jolla niiden käytöstä
keskusteltiin ensimmäisen ja toisen ikonoklasmin aikoihin.
Teoksessaan
Πρός τούς διαβάλλοντας τάς αγίας εικόνας (suomeksi käännetty
nimellä Kolme puhetta ikonien syyttäjiä vastaan) Pyhä Johannes
ensinnäkin hyvin seikkaperäisesti paneutuu ikoneista käytyyn menneeseen
keskusteluun, jonka jälkeen hän siirtyy suoraan empiriaan ja täyttää
sivun toisensa jälkeen esimerkeillä Kirkon historiasta miten ikoneita on
kunnioitettu ja käytetty; miten niistä on keskusteltu ja millaisia
rangaistuksia niitä halventaneet ovat jumalallisen intervention kautta
saaneet.
Johannes
Damaskolaisen argumentointi on, kuville mitä sopivimmin, kolmiulotteista:
Ensinnäkin hän
argumentoi niitä ikonoklasteja vastaan jotka vetoavat Vanhan Testamentin
kuvankiellon pohjalta ikoneita vastaan. Hänen mielestään tämä käsky oli
annettu tilanteessa jossa Jumala todellakin oli täysin näkymätön,
hahmoton ja kuvaamaton ja jossa kaikki israelilaisia ympäröivät kansat
olivat tehneet konkreettisia kuvia ja patsaita jumalistaan, joita
sellaisenaan palvottiin. Johannes argumentoi että nyt Jumala on
kuitenkin Pojassaan ilmestynyt konkreettisessa, fyysisessä muodossa ja
että Hänestä nyt ei ainoastaan saa tehdä kuvia vaan että se on
teologisesti peräti välttämätöntä, inkarnaation todellisuuden
havainnollistamiseksi ja reaalipresenssin edellytysten luomiseksi. (On
siis kuin ikoni olisi eräänlainen Stargate meidän elämämme Matrix’in
ulkopuolelle…) Tämän lisäksi ihmiskunta on noista ajoista Johanneksen
mukaan noussut epäjumalanpalveluksen konkretiasta hienostuneemmalle
symbolitasolle, kuten jo antiikin Kreikan esimerkki osoittaa; eiväthän
johtavat filosofit välttämättä uskoneet jumaliin.
Toiseksi Pyhä Johannes Damaskolainen argumentoi nimenomaan tästä ihmisen symbolifunktiosta
käsin. Kirkon on kuljettava kapeaa keskitietä aineen ja sitä kautta
ihmisen alhaisten himojen palvonnan, jota konkreettinen kuvien ja
epäjumalien palvelus ilmentää, ja taas liian abstraktin reduktionistisen
ihmisen symbolifunktion kuristamisen välillä jota ikonoklasmi ja tähän
aikaan ajankohtainen islam edustivat. Ihminen on orgaanisesti ja
peruuttamattomasti aineen ja hengen symbioosi (kuolemahan on Kirkon
näkökannalta luonnoton, sielun ja ruumiin erottava tapahtuma), joten
häntä ei saa sitoa liikaa konkretiaan tai hän muuttuu järjettömien
eläinten kaltaiseksi, mutta häntä ei myöskään saa (’)abstrahoida(’)/platonisoida/hengellistää
liikaa, jolloin hän haihtuu pois tästä maailmasta. Ihminen on ja pysyy
kahden maailman hedelmällisessä mutta jännitteisessä kiasmassa.
Kolmanneksi Johannes
keskustelee siitä, miten ikoneja pitäisi kunnioittaa. Hän erottelee
ainoastaan Jumalalle kuuluvan λατρέια’n, ehdottoman
palvonnan, ja ikoneille niiden symbolifunktion takia annettavan
προσκυνέιν’in, kumartaen kunnioituksen. Symboli on Kirkon
käytössä erilainen kuin esimerkiksi liikennemerkki koska symboli sitoo
yhteen Taivaan ja maan ja siten itse materiaalisessa olemuksessaan tuo
symboloitavan palvojan ulottuville, ympärille ja sisään. Koska ihminen
on symboloiva olento, ei niinkään kyse ole siitä, käyttääkö ihminen
symboleja vai ei – niiden käyttö on väistämätöntä - vaan siitä, että
ihmisen symbolijärjestelmä on (hyvän) hengellisen Todellisuuden
mukainen.
Juuri tämän Kirkko vahvisti 7.:ssä ekumeenisessa
konsiilissaan Nicaeassa v. 787.
- Esseessäni Kirkon
kirjoittaminen isolla K:lla on dogmaattinen valinta.
Palazzo Coverossa,
Töölössä, Pyhän marttyyri ja palkattaparantaja Tryfonin muistopäivänä,
1.2.2010
Ari Kovero
Lähde:
Pyhä Johannes
Damaskolainen
Kolme puhetta ikonien syyttäjiä vastaan (alkuteos:
Πρός τούς διαβάλλοντας τάς αγίας εικόνας),
Ortodoksisen kirjallisuuden julkaisuneuvosto, ensimmäinen
painos, Pieksämäki, 1986.
Ylläoleva
essee kuuluu kirkkohistorian opintoihini keväällä 2010.
Kaunein tanssi
Mietittäessä yksilöllisten tarpeiden
huomioonottamista jotta yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus toteutuisi
on ehkä käyttökelpoisinta lähteä liikkeelle Paavalin käyttämästä
seurakunnan ihmisruumiiseen vertaamisesta ja laajentaa kuva käsittämään
koko yhteiskunta. Me olemme kaikki erilaisia mutta kuulumme orgaanisesti
ja kohtalokkaastikin yhteen; jos yksi kärsii kaikki kärsivät, tavalla
tai toisella. Sitten täytyy miettiä mikä on koko tämän organismin ja
jokaisen sen jäsenen τέλος, telos, lopullinen päämäärä ja
tarkoitus. Tästä nimittäin pitkälti riippuu miten vastaamme ylläolevaan
kysymykseen.
Uskaltaisin väittää että yhteiskunnan
telos on keskinäisen rakkauden, kunnioituksen, luovuuden ja
pysyvän kehityksen ja toivon löytäminen. Tämä tarkoittaa
implisiittisesti sitä että sen jäseniä kohdellaan oikeudenmukaisesti,
mutta tämä oikeudenmukaisuus ei tarkoita tasapäistämistä vaan jokaisen
ihmisen ja ihmisryhmän teloksen yhdessä ja erikseen etsimistä ja,
Aristotelesta noudattaen, samanlaisia on kohdeltava samanlaisesti ja
erilaisia eri tavalla.
Jokaiselle on taattava oikeus
toteuttaa telostaan yhteisöllisesti (esim. harrastukset,
poliittinen yhteenkuuluvuus) ja yksilöllisesti (esim. työ ja koti) ja
viimeksi mainitun sisällä sekä sielullisesti (vaikkapa
uskonto/uskonnottomuus) ja ruumiillisesti (vaikkapa terveydenhuolto,
urheilu); seksuaalisuus taas koskettaa sekä yhteisöllisyyttä että
yksilöllisyyttä, sekä sielullisuutta että ruumiillisuutta ja on siksi
niin keskeinen kysymys. Koska yhteiskunnan resurssit ovat rajalliset
(mutta suuremmassa aikaperspektiivissä kylläkin kasvavat) ja koska
ihmiset vaikuttavat toisiinsa, heille ei voi antaa rajatonta vapautta
tehdä mitä tahansa. Keskinäisen kunnioittamisen periaate ja ns. hopeinen
sääntö (älä tee toiselle mitä et haluaisi itsellesikään tehtävän) on
minimivaatimus.
Kun nyt pyrimme löytämään itse kunkin
teloksen – ja jokainen on toki vapaa sitä nimenomaan ihan itse
etsimään, sehän nimenomaan kuuluu teloksen olemukseen – mitä
suuntaviivoja voimme antaa siitä mitä siihen voisi sisältyä; mitä siis
ovat yksilölliset tarpeet? Yksilölliset tarpeet liittyvät siis
läheisesti oman päämääränsä, teloksensa, toteuttamiseen
elämässään ja sen kenties voisi kiteyttää Yhdysvaltain
itsenäisyysjulistuksen sanoihin ’freedom and liberty for all …in the pursuit of happiness’,
jokaisen itse määritelmällään tavalla, yhdistettynä koko yhteisön
tarpeiden ja oikeudenmukaisuuden huomioon ottamiseen. Kun meillä
kaikilla ei selvästikään ole omasta mielestämme mahdollisuuksia
toteuttaa telostamme haluamallamme/optimaalisella tavalla, täytyy
miettiä miten yhteiskunnan resurssit voidaan jakaa jotta
oikeudenmukaisuus toteutuisi ja mitä on pidettävä miniminä ja/tai
’normaalionnellisuuden’ tilana.
Täten tullaan siis väistämättä
käsitteisiin terveys ja normaalius. Jo Aristoteleshan määrittelee esim.
käden teloksen siten että hyvä käsi toimii niin kuin käden pitää
toimia – tässä on pakko nojata sekä Aristoteleen empiriaan eli siihen
miten käsi yleensä toimii ja Platoniin ideamaailmaan miten käden
mielestämme pitäisi toimia. Mutta miten sitten selitämme ja
tarkastelemme poikkeamia tavallisuudesta tai ideasta? Tässä kohdin
joudun nojaamaan antiikin kahden mahtikielen ja -kulttuurin meille jo
kadonneisiin kulttuurisiin merkityksiin ja sanoihin. Kysymyksessä ovat
käsitteet/sanat
καλός
Kreikastaשָׁלוֹם
ja
Israelista.
Sanan kalos merkitys on kaunis, kiitollinen, hyvä
- yhtä aikaa ja erikseen - kun taas shalom tarkoittaa asiatilaa,
joko kollektiivista tai yksilöllistä, jossa
Jumalan rauha ja tarkoitus
hallitsee. Jos esimerkiksi tarkastelemme yllä mainitsemaani kättä, se on kalos eli hyvä ja kaunis kun se toimii kuten sen pitää toimia;
kiitollisuus-merkitys taas lisää aspektin lahjasta joka ei ole
itsestäänselvyys. Käsite shalom taasen lisää aiheeseen
jumalallisen aspektin jolloin hyvintoimiva ja kaunis käsi on Jumalan
lahja ja Hänen tarkoitusperiensä mukainen. Tämä aspekti lisää aiheeseen
myös hiukan mysteeriä, koska emmehän voi tietää mitä kaikkea Jumala
tällä lahjoittamallaan kädellä on tarkoittanut tehtävän….
Tässä kohtaa argumentaatiota on
lisättävä kristillinen käsite lankeemuksesta jotta voimme ymmärtää että
maailma ei ole optimaalinen eikä telostaan täydellisesti
toteuttava vaan, lainatakseni apologeetti Francis Schaefferin termiä,
maailma on a glorious ruin. Käsite on rikas; toisaalta maailma on
ihana ja suorastaan loistava, toisaalta taas rauniotilassa. Täten, kun
katsomme ympärillemme näemme paljon käsiä joka ovat fyysisesti
vammautuneita, ts. eivät toteuta kaunista/hyvää/Jumalan siunaamaa
telostaan ja toisaalta näemme käsiä jotka tosin ovat fyysisesti
kunnossa mutta niiden käyttäjä on jostain syystä psyykkisesti niin
huonossa kunnossa ettei hän käytä niitä kunnolla. Jos tarkastelisimme
maailmaa vaikkapa vain tiettyjen darwinististen teorioitten kannalta,
tässä ei olisi mitään ihmeellistä vaan heikot vain raivataan pois tieltä
jotta voimakkaammat saavat jatka elämäänsä, mutta kristillinen ja
luonnollinenkin etiikka opettavat meille että on tasattava niiden
ihmisten polkua joille elämä on erityisen haasteellista. Tämä ei
kuitenkaan tarkoita sitä että voisimme luopua hyvän, kauniin ja
täydellisen ideaaleista – itse asiassa ne ovat välttämättömiä – mutta
niitä on nimenomaan sovellettava sisältä käsin korostamaan esimerkiksi
sitä että keskeinen osa ihmisenä olemisen telosta on empatia;
toisen asemaan asettuminen ja toisten auttaminen. Pitäisi siis aivan
erityisesti auttaa niitä jotka ovat heikoimmassa asemassa, mutta se ei
tapahdu sen kautta että sellainen epätäydellisyyden tila julistetaan
kalokseksi, hyväksi, kiitollisuutta aiheuttavaksi,
tarkoituksenmukaiseksi ja kauniiksi. Päinvastoin, on tärkeää pitää
täydellisyyden, kauneuden, tarkoituksenmukaisuuden ja hyvyyden ideaalia
yllä jotta me kaikki pyrkisimme kohti sitä, kukin tavallamme ja
toisiamme auttaen.
Mutta miten tämä eroaa Natsi-Saksan
rotuhygieniasta? Oikeastaan meillä on nyt vastakkain kaksi antiikin
Kreikan kaupunkia ja niitten filosofia, nimittäin yllämainitut Platon ja
Aristoteleshan vaikuttivat Ateenassa, kun taas Sparta sovelsi
eräänlaista eugeniaa eliminoimalla heikot ja sairaat, vanhat ja
’tarpeettomat’ ja vaikka Sparta voittikin Ateenan sotilaallisesti, siis
lyhyellä tähtäimellä, nimenomaan Ateena on saavuttanut ylivoimaisen
voiton vuosituhansia kestäneen maailmanlaajuisen filosofisen
vaikutuksensa kautta. Miksi?
Syy siihen on ateenalainen termi
kalos joka nimenomaan yhdisti kauneuden, hyvyyden, kiitollisuuden
ja tarkoituksenmukaisuuden ja ymmärsi että ihmisen syvin olemus nähdään
katsomalla häntä kokonaisuutena muistaen että fyysinen olemus on vain
osa häntä, ehkä vain kuori. Tähän yhdistettynä juutalaiskristillinen
painotus Jumalan kuvaan ja jokaisen ihmisen arvoon tuottaa meille
filosofian jolla on kestävä perusta ja jo vuosituhantinen elinaika.
Kuten pikku prinssi Antoine de
Saint-Exupéry’n teoksessa sen sanoo,
’On
ne voit bien qu'avec le coeur. L'essentiel est invisible pour les yeux’.
Oikeudenmukaisuuden kannalta kalos
tarkoittaa ennen kaikkea kiitollisuutta – mitä hyvää, terveyttä,
toimivuutta tai omaisuutta meillä onkin, se on aina ainakin osittain
lahjaa meille joten meidän tehtävämme on jakaa omastamme niille, jotka
eivät ole yhtä siunattuja; ja on vieläpä autuaampaa antaa kuin saada.
Ihmisen arvo on mittaamaton koska kukaan ei pysty näkemään sydämen
syvyyksiin kuka kukin loppujen lopuksi on. Siihen pystyy vain Jumala –
ja Hän on antanut meidät toisillemme jotta hyvyys, kauneus ja totuus
kasvaisivat maailmassa.
- Olemme kuin junassa jossa on vain
rajallinen määrä tavaraa mutta jotenkin se on sisustettava niin että
kaikki viihtyvät - ja olemme ’vain’ matkalla joten koskaan optimaalista
mukavuutta ei saavuteta eivätkä tavarat riitä kaikkien tarpeiden
huomioonottamiseen, mutta pyrimme jakamaan tasaisesti, heikot
erityisesti huomioon ottaen.
Suurin oikeudenmukaisuus ei
välttämättä ole täydellinen tasajako vaan yhteiskuntaruumiin kyky
tanssia kauniisti – ja kuka paitsi Jumala tuntee sen tanssin todellisen
kauneuden ja tarkoituksen?
The Schluck and the Child
"Go to Hell!" - and you
will find a deadening monotony of things
"Welcome to Heaven!" -
and you'll meet some True and Dazzling Personalities.
This is an idea that I heard
in a somewhat different form some years ago. Like I've mentioned
elsewhere in these pages, I cannot sufficiently express my admiration
and love for the Art of Mr.Ville Löppönen, a young Finnish artist now living
in California, USA, see
www.villelopponen.com. Much of his art has the same Judeo-Christian
foundation as my work, but the technique and look of it is considerably
different. In bodies and torsos melting into each other with perplexing
complexity, yet forming one solid Mass of a body, his
images carry a disturbing message from a spritual realm. Could it be so
that seen from another perspective, our world is being divided into two
camps: On the one hand, there is a senseless, massive, monstruous,
schlucking Thing that is collecting and absorbing into itself more and
more people to form a Mass of Things (see the article
From Feebleness to Φυσιόω
- or
to Fullness
above),
and then on the other hand a gathering of Free People, bound together by
Love, yet as separate Persons. The group of these free people are thus
faced with a Faceless Army, a Faceless Schluck.
Working as I am now at the
Sinebrychoff Museum of Old European Art, we are celebrating an
exhibition on the Carnival of Venice. Surprisingly enough, the Venetians
wore these masks not only during a few days during carnival, but almost
all the time from October to June! Only the lent season and church
holidays were exempted. Thus, it was possible, in the guise of someone
other than yourself, to do a lot of tricks and treats - so you can
imagine what the morals of the city were... (In fact, it is said that
Dante Alighieri, a Florentine, put the immoral Venetians in Hell with
their masks...)
The difference of
Heaven and Hell is that of a Face and a Mass. The
Sherlock-Schluck-Divide-and-suck you-out faceless mass army is
one of rape, cruelty, slavery, debasement, a Monster that worms
itself around its victims and devours them. The only eyes it
might have is to estimate your material value and weight and how
to suck you up into itself. It is a terrible Monster, a Schluck
from Hell!
On the other hand we
have people with faces. God has indeed turned His face towards
these people and let it shine upon them. Therefore they have
each come alive and become a Person and can indeed multiply that
effect through looking each other in the eyes. Thus, ever new
people are invited to join The People. And it is a People that
is always looking to discover the Uniqueness of each new Face!
However, what match
is this People for the Monster, the Schluck from Hell!? More than
you'd think! For indeed, what power does the Monster have when
it does not even have a face or eyes to see where it is going?!
Like the blinded cyclope of Greek mytology, even a small child will
bring it down, for the child can see but the Monster cannot!
Indeed, next time
you see a small child, look at the power of eternity in that
little face! You might be quite surprised...
On this day, 28th
February, 2010, in the Ca' Covero, on the day of Saint
Nikolaos Salos of Pskov, the Fool for Christ (one of the
favorite Saints of The Jester, I might add...)
Ari Kovero
Innocent Pipilotti?
or
On the True Elixir of Life
Last
Sunday,
I had the opportunity of visiting the Swiss artist Pipilotti Rist's video
exhibition Elixir in the Museum of Contemporary Art Kiasma
here in Helsinki. The exhibition proved however to be anything but the
panacea for the soul that the exhibition's title seemed to promise - let
alone the innocent paradise without a fall as was proclaimed on the
national news.
Whoever said that the size and shape of a work
of art automatically changes its contents and its message? This however
seems to be part of the creed of post-modern art and society in general.
To me, however, an ant is still an ant, be it the usual size, the size
of an elephant or even microscopic. Most people on the other hand seem
to be taken in but such visual tricks, I am sorry to say.
- The relationship between the content and the
form requires a deep analysis per se, but may the above suffice for
starters.
In the inner sanctuary of the exhibition,
behind protecting (?) veils, the female organ is worshipped as the
revelation of the fruit of life par excellence as projected from a video gun the shape of a
ball on to a screen the shape of a drop whereas the rest of the image
falls in a moon-crescent shape on the wall behind it. One of the proclaimed aims
of Pipilotti Rist is to free us from the limiting and
life-sucking constraints of religion 'that make us feel ashamed of
our own bodies'. Does this work achieve that goal for us?
Since the mid of
the 19th century at least, it has been the aim of some artists to make the
(female) nude innocent and permissible to be looked upon as art or
biology alone without moral (')constraints('), that is no relationship
to the person portrayed. The change of contexts
and in Pipilotti's case, size and perspective, tries to achieve just
this; a return to an innocent, paradise-like state of mind where we can
look at each other 'without shame', as the Big Book says.
Agreeing with C.S.Lewis, if I remember his thought correctly,
transposing us to the microscopic or macroscopic level does not however change
the fact that we are indeed placed here on earth to look at each other
in the eyes and it is on that level alone that the moral imperatives are
the clearest, 'thou shalt not lie', 'thou shalt not use', 'thou shalt
not kill' - in fact, 'thou shalt love and respect me as yourself'.
Also, at the latest beginning from cubism, it
became quite clear that the viewers knowledge of and thoughts about the
subject matter are as important as the visual side of the object/subject
looked upon. Thus, after the initial insecurity and perhaps indeed even
shock of looking at this strange lump of flesh moving back and forth, it
became clear to me that it indeed was the female organ portrayed and
from that point on, my viewing changed and started to be pulled to the
eye level, seeking for the Person portrayed - or so it should if
Paradise indeed would not have had a Fall. Indeed, it was rather
disgusting to look upon mere 'biology' whereas one had a feeling one is
looking at one of the women on the videos in the exhibition.
Be that as it may, let's move over to the
Paradise section of the exhibition. In this Paradise, Pipilotti tells
us, there is neither a snake nor a fall. Let's however take a closer
look if this is so. Instead of Adam and Eve, we have here two Eves, two
very much alike ones, intertwined - I think they are even twins,
red-headed ones (incidentally, the name 'Adam' can also mean the red one
in Hebrew). The sister-Eves engage in running around in the lush
Paradise, squeezing over-ripe fruit to the point of bursting between
their breasts, running on the beach - but never really looking us, or
even each other, in the
eyes. The twins are in a state of self-absorption - not even with one
another but with themselves. Thus, they are alone together. Or shall we
use somewhat more dramatic language: Sunk into the Hell of Self with no
one to pull them out.
And suddenly, in the midst of the lonesome and
destructive fruit-squeezing orgy, there comes the clue to it all: Just
of a sudden, one of the twins has the testicles of a man in her hand
(the first time a man ever appears on the 'show', by the way; I assume
they are still attached to the poor man...). Then the
image changes rapidly and, probably because it would, for the time being,
be forbidden to do this to the actual testicles of a man, she holds two
testicle-sized-and-shaped fruits in her hand and squeezes the seeds out of them quite violently.
Need I say more....?
I am just wondering, what
kind of violence is this preparing the way for...? In Nazi Germany they
were first burning books, then burning people - today, we have videos, of
course...
This was a 'paradise' with a very cunning
snake...
Pipilotti's name is fashioned from Pippi Longstocking,
a Swedish fictional character who is a red-head like the above-mentioned
twins and who is such a strong girl that she would easily beat any
grown-up man. Thinking about one of the meanings of the word 'Adam',
perhaps Pippilotti has chosen the red-headedness to show origin, not
needing anyone else, uniqueness. Pippi Longstocking is a strong girl
whose destiny is to remain a little girl forever and never marry. As
lovely as that might be in a fairy-tale, for a grown-up 'girl' it is
more of a tragedy than a blessing. It is a dream of trying to make it on
one's own - without the Other that one has been disappointed by in the
past and now
will never trust again. That is however to curse oneself from the only
path of fecundity that there is and thus to be doomed to forever look for
one's identity within oneself and for the one that would make one whole
and complement one in an mirror image of oneself - a quest which is doomed
to failure.
What would be the true healer of the soul, the
true elixir of life? Perhaps a start would be to gently walk through all the wounds
that the Other has caused to the point where one is able to turn one's
face to him/her and take his/her hand and walk towards the destiny that
alone promises spiritual and physical fecundity - even to the ones that
are called 'children' in the English language, to name but one, but
perhaps the supreme, example of true Fruitfulness.
The Book of Revelation of St.John (2:17)
promises the 'hidden manna' and the secret white stone (of the
philosophers, perhaps; the stone that all wise men of antiquity sought
in order to make the true elixir that would give eternal life) to
him/her who overcomes. That is something that we will however gain only by the
death of Another, the True Lover of our soul. By drinking of His blood
and eating of His flesh we will receive the True Elixir of Life
and as we remain in Him, we are promised true abundant life forever. Not
in separation or self-absorption but in Togetherness with Another and
Each Other.
In the Palazzo Covero, on this day of 9.9.09, the
day of the righteous Joachim and Anna, who are some of the best symbols of True
Love. A life-long marriage of love produced no children and only after
50 years was the Theotokos, the Mother of God, Mary, conceived by Anna
after an appearance of the archangel Gabriel to both parents.
They dedicated the child to the Temple of God for her entire life. Thus, they became the grandparents of
our Lord Jesus Christ.
- Significantly, the Biblical meaning of
the number 9 is 'judgment or finality', 'used when judging man and all
of his works. This number has also been used to describe the perfect
movement of God.' (www.christian-resources-today.com/biblical-meaning-of-numbers.html)
Ari Kovero
Star-bergasted!!
How is it for you, my
dear reader: does your worldview stay more or less the same or does it keep
expanding and changing, at least a bit at a time? This it keeps doing for
me. I used to think that one should ideally be sorted out in this life by
the age of 30, say, and then live on with that worldview happily ever after.
For me at least it hasn’t worked out that way – unfortunately at times, it
feels. Because it is a suffering to be insecure and groping your way
forward…
Then again, should one
not be ready to process ever new information and integrate that into one’s
worldview to form an ever-widening circle? That to me seems a more fruitful
approach rather than being too certain when that has not been granted to us,
mere mortals that we are...
Take astrology for
instance! Growing up as a Protestant Christian it has, quite naturally, been
something sinful and dangerous at worst and nonsense at best. Over the last
few years, however, I have gradually picked up courage to find out more and
more about the subject and I have at least tried to be open to new things.
One pivotal step in
the process happened two and a half years ago in March 2007 when I was
participating as the representative of Finland and Christendom in the
prestigious international exhibition Fusion des Cultures by ArtRain in the
Musée de
Marrakech in Morocco. Little did I know that one of the panels that I
had painted here in Finland already months before for the Morocco event
actually turned out to predict and show the total lunar eclipse that
happened in all of Morocco the very night of the exhibition opening - an
opening that was changed two times while I already was in Marrakesh before
an actual day and time was settled upon! The painting process itself was
most interesting too: I first painted a yellow moon crescent and then
gradually, little by little covered it with a finally impenetrable 'shadow'
- just the way an actual eclipse happens. Here is
the painting:
.jpg)
